torstai 10. lokakuuta 2013

Nuolaisin, tipahti

Kuinkas sitten kävikään? Toissapäivänä menin - vastoin kaikkia taikauskon kiveen hakattuja sääntöjä - iloitsemaan siitä, että ainakin meillä nukutaan yöunet putkeen. No, ei nukuta enää. Viimeöisen selittämättömän kitinän, pyörinän ja käden optimaaliseen kohtaan repimistä säestävien paijailukäskyjen (pai, pai!!! [Ei, kolme huutomerkkiä ei ole liioittelua.]) jälkeen olen oppinut pitämään suuni kiinni. Pyydän nöyrimmin anteeksi, oi Suuri Neptunuksen huokaileva kuuvelho. Salli meidän jälleen ensi yönä tuudittautua syvään ja sikeään uneen!

Suokaa anteeksi, kahvinkeitin kutsuu jälleen.


PS. Aurinko paistaa silti, ja Perusinsinöörin ylityöputki päättyy tänään. Tervetuloa, normaali arki ja itselle muutakin kuin yötyöaikaa! Tosin tämän kommentin myötä olemme ilmeisesti tuomitut ikuiseen pimeyteen ja ylityöputkeen. Kirottua.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Henkisellä säästöliekillä


Tiedättekö sen hetken, kun oopperalaulaja kajauttaa kovaa ja korkealta ja poksauttaa lasin sirpaleiksi? Minä roikun henkeä pidätellen siinä pysähtyneessä hetkessä, kun lasi on juuri raksahtamassa säpäleiksi. Minä kuulen, miten psyyke ratisee* säröille ja odotan vain sitä helpottavaa romahdusta, kun saa sataa palasina katatoniseksi kasaksi lattialle.

Sitten viime kuuleman (no, lukeman) on käyty mökkireissulla, joka sujui ankeahkoista olosuhteista huolimatta yllättävän hyvin vaikkakin entisestään vähäisiä voimia verottaen, saatu infernaalinen työrupeama saatettua suht kunnialla loppuun, ehditty juuri huokaista helpotuksesta ja hyväksytty heti perään uusi, stressikäyrät kattoon kimpauttanut katastrofaalinen työprojekti tehtäväksi. Tämä tilanteessa, jossa Perusinsinööri käy kotona vain kääntymässä ruokalautasen kieppeillä ja painelee takaisin töihin ja jossa Pikkupöllö on käsittämättömän kiinni äidissä ja kiukuttelee sen ajan, jota ei roiku paidanhelmassa. Luojan kiitos** tyttö nukkuu lähes poikkeuksetta yönsä heräämättä, vastapainoksi minipäikkäreille ja yli tunnin nukuttamisraivoille.

Pieni ilonpilkahdus elämään oli viime viikonlopun tyttöjen ilta, sarjassaan jo toinen tälle vuodelle. Oli kivaa, teki hyvää, oli vähemmän kivaa alle neljän tunnin yöunilla paimentaa äidin hylkäämäksi joutumisesta kiukuttelevaa lasta.

Jotta ei menisi pelkäksi itkuvirreksi taas, jokunen kuva päivän ulkoiluhetkeltä.


Tähtisilmä jaksaa aina vain

Sammalpuro
Sivupihaa

Nuusk!

Kivikummulla rönsyää
Etumetsää





Tursottaa


Ihana aurinko. Ei tarvinne lisätä mitään.


Tänään päiviteltiin - vaihteeksi näyttäytyneen auringon lisäksi - sitä ihmettä, miten kummassa haarukassa on piikit, piippi, piippi, ja lusikassa ei. Päätä siinä sitten, pieni ihminen, kummalla syöminen on tehokkaampaa. (Ihan oikeasti, saa päättää jo.)


*Pienenä kuunneltiin keväisin rannassa jäiden lähtöä. Hajoaviksi lautoiksi tikkuuntuneet "pillijäät", joilla me rohkeimmat (tai itsetuhoisimmat) kävimme hyppimässä, kuulostivat ihan tältä.

**Kyllä, tällä hetkellä tämä vannoutunut ateisti-agnostikko kiittää varalta sekä Luojaa, maailmankaikkeuden mystisiä energiavirtoja että Neptunuksen huokailevaa kuuvelhoa siitä ihmeestä, että lapsi nukkuu täysiä öitä. Älkööt jumalat, karma ja sattuma tätä suopeutta minulta riistäkö.