Yleisön pyynnöstä kolmososa! (Tosin Kukkiksen "osa kolmosta odotellessa" voitaneen myös tulkita lieväksi kettuiluksi [ystävällismieliseksi sellaiseksi, arvelen ma], mutta valittakoon tällä kertaa tulkintaan kirjaimellinen lähestymistapa, koska kukapa ei haluaisi jauhaa lapsestaan vielä vähän lisää. Syyttäkää siis Kukkista, mitäs ei veettuillut suorempaan. :)
Parhaita leluja ovat ehdottomasti pallot ja palikat. Pehmolelut eivät oikein kiinnosta, ja nukkea Pikkupöllöllä ei (vielä) ole ollenkaan. Tämä ei ole mitään väkisin poikatyttöistämistä, lapsi saa itse valita mielekkäät lelut ja leikit. Mitään yyberhippilinjaa ei sukupuolineutraaliin kasvatukseen olla otettu, tytöllä on kyllä ihan tyttömäinen nimi ja sedät ja tädit ovat setiä ja tätejä eivätkä ihmisiä, eli fyysistä sukupuolta ei käydä kieltämään - niin se vaan on, että on miehiä ja naisia, piste - mutta sen kummemmin ei aleta määritellä, millaisia näiden pitää olla. Kukin on sukupuolestaan riippumatta omanlaisensa sekoitus (miehisiä ja naisellisia) piirteitä, ja hyvä niin. Lapsi pyhistelköön siis autoillaan (kun ei reppana pöristellä osaa, pihisee vain pyhhh) ja räplätköön äidin koruja rauhassa, kunhan kasvaa kunnon ihmiseksi. (No niin, pääsinpä jorisemaan kasvatusfilosofiaakin.)
Pikkuautojen lisäksi tyttöä kiinnostaa muuten traktorit. Niitä huristaa säännöllisin väliajoin tiellä, ja käypä yksi auraamassa välillä meidän pihaakin. Isoja ovat, ja kovaäänisiä. Täh! Täh! Kukatkin kiinnostavat, eikä ehkä ihmekään, kun äiti kerää työhuoneeseen viidakkoa. Katsotaan, mitä harvoista valmiista istutuksista on kesällä jäljellä, kun pääsee viipottamaan vapaana pitkin pihaa...
Monesti pikkuinen uuvahtaa uneen, kun tälle hyräilee Finlandiaa. Sivistetään iskän pieruhuumorioppien tasapainoksi vaikka väkisin! Potalla typy yrittää jo pyyhkiä itse, yhtä hyvin tuloksin kuin itsenäisessä sukkapukemisessa. Sinällään jännä, että paljon haluaa itse kokeilla ja tehdä, mutta muuten on sitten moinen kylkikoppis.
Äsken löytyi ruoka, joka ei uponnut suoraan. Vuotisen rajapyykki kun ylitettiin, niin lähdettiin kokeilemaan pieneltä kiellettyjä aineita pinaattivellillä. Kymmenkuntaan lusikalliseen jäi. Ylihuomenna lähtee maksakastike. Raporttia seuraa.
tiistai 29. tammikuuta 2013
Pikkupöllö 1 vee, 2. osa: seulapää-äiti
Jos en lapselle muuta toivo niin parempaa muistia kuin äidilleen! (Tosin haluan edelleen korostaa sitä, että vielä vuosi sitten ajattelukykyni oli ihan toista luokkaa. Kai tämä tästä paranee? Pliis? Vetoan myös siihen, että eilen perheen molempiin naisimmeisiin iskenyt flunssa ei ole helpottanut a) nukkumista b) ajattelemista c) hengittämistä. Että valivalivali nyt vaan tänne lapsen kehumisen sekaan.) Niin että täydennetäänpä nyt sitten pikkuisen, kun jäi äskeisestä pois kaikki ne kivat jutut, jotka piti mainita...
- Pikkupöllö hyräilee juodessaan maitoa ja tykkää siitä, että samalla suukotellaan sormenpäitä (ja varpaita, jos ollaan notkealla tuulella).
- Pienestä asti ihan parasta on ollut ilmaan heittely. Tällä on vältetty monta kiukkukohtausta, kun iltapuuron hauduttelu nyt vaan kestää minuutin liian pitkään. Plussaa Perusinsinöörille tiukasta hauiksesta. Kurnau.
- Täh? Pieni sormi sojottaa vaikka sun minne, ja kaikelle pitää saada nimi. Välillä noin 20 kertaa putkeen. Täh? Ovi. Täh? Joo, vieläkin on ovi. Täh?
- Tyttö tunnistaa ihan yllättävän paljon sanoja. Löytää korvat, kielen, varpaat; pudistaa tomerasti päätä, kun sanotaan ei. Osaa puhaltaa, taputtaa (myös äitin käsillä) ja kertoa, kun haluaa vettä tai välipalaa.
- Pikkupöllö on maailman kärsivällisin puettava. Ei hermostu, vaikka toppakerroksissa ja liinaa kiristäessä kestää, ja koirakin unohtui panna hihnaan, kumarrutaanpa... Neito yrittää itsekin pukea kaiken mahdollisen jalkoihinsa, päähänsä ja kaulaansa.
Katsotaanpa, päästäänkö vielä kolmososaan vai olikohan tämä tällä kertaa nyt suunnilleen tässä. Jos ei sairastelusta muuta iloa ole, niin näköjään päikkäreitä se tuo tullessaan. Tosin jos aamuherätys oli neljän kieppeillä, niin kai sitä puoleen päivään mennessä jo vähän nukuttaa (itse kutakin, joista toiset ovat tarpeeksi fiksuja nukkuakseen, toiset roikkuvat blogissa). Kiitos, anteeksi ja kahvia.
(Niin, ja huoli pois, kippistellään sellaisilla ruuilla, jotka eivät ole käyneet äidin suussa asti.)
- Pikkupöllö hyräilee juodessaan maitoa ja tykkää siitä, että samalla suukotellaan sormenpäitä (ja varpaita, jos ollaan notkealla tuulella).
- Pienestä asti ihan parasta on ollut ilmaan heittely. Tällä on vältetty monta kiukkukohtausta, kun iltapuuron hauduttelu nyt vaan kestää minuutin liian pitkään. Plussaa Perusinsinöörille tiukasta hauiksesta. Kurnau.
- Täh? Pieni sormi sojottaa vaikka sun minne, ja kaikelle pitää saada nimi. Välillä noin 20 kertaa putkeen. Täh? Ovi. Täh? Joo, vieläkin on ovi. Täh?
- Tyttö tunnistaa ihan yllättävän paljon sanoja. Löytää korvat, kielen, varpaat; pudistaa tomerasti päätä, kun sanotaan ei. Osaa puhaltaa, taputtaa (myös äitin käsillä) ja kertoa, kun haluaa vettä tai välipalaa.
- Pikkupöllö on maailman kärsivällisin puettava. Ei hermostu, vaikka toppakerroksissa ja liinaa kiristäessä kestää, ja koirakin unohtui panna hihnaan, kumarrutaanpa... Neito yrittää itsekin pukea kaiken mahdollisen jalkoihinsa, päähänsä ja kaulaansa.
Katsotaanpa, päästäänkö vielä kolmososaan vai olikohan tämä tällä kertaa nyt suunnilleen tässä. Jos ei sairastelusta muuta iloa ole, niin näköjään päikkäreitä se tuo tullessaan. Tosin jos aamuherätys oli neljän kieppeillä, niin kai sitä puoleen päivään mennessä jo vähän nukuttaa (itse kutakin, joista toiset ovat tarpeeksi fiksuja nukkuakseen, toiset roikkuvat blogissa). Kiitos, anteeksi ja kahvia.
(Niin, ja huoli pois, kippistellään sellaisilla ruuilla, jotka eivät ole käyneet äidin suussa asti.)
Lapseni, kirjasurffari - Pikkupöllö 1 vee
Niin sitä vain on vuosi pyörähtänyt taas ympyränsä, paukkupakkasista pikkupakkasiin. Välillä on tuntunut siltä, että aika tahmautuu pysähdyksiin, ja välillä sitä on havahtunut ihmettelemään, mihin hävisi kokonainen kuukausi ja kuka tuo vauvan tilalle tupsahtanut pieni ihmisenalku on.
1-vuotisneuvolassa todettiin insinööritaidon huipentumin (lue: vaaka, mittanauha ja aneemiset käppyrät vanhuuttaan aaltoilevalla näytöllä) sama, mikä on itsekin huomattu silmämääräisesti kotona: Pikkupöllö on venähtänyt hurjasti pituutta ja solakoitunut siinä samalla, vaikka mättää ruokaa suuhunsa kirjaimellisesti kaksin käsin. 3,5 kuukautta sitten vaaka pysähtyi tismalleen samaan lukemaan, mutta senttejä oli rapsahtanut nyt lisäksi täydet seitsemän. Jostain kumman syystä äidillä sama elämänrytmi ei ole tuottanut tulokseksi lisäpituutta tahi miinuskäyräistä painonkehitystä. Liekö lapsi vaihtunut laitoksella? Joka tapauksessa "saatiin" aika ylimääräiseen painokontrolliin kolmen kuukauden päähän, vaikka tuskin tässä kyse on muusta kuin pituusspurtin nielemistä kaloreista. Kehuja tuli mm. tarkasta pinsettiotteesta - ei ole turhaan napsittu maissinjyviä kastikkeen seasta.
Maissien lisäksi tämänhetkistä herkkua ovat porkkanat. Entinen lemppari parsakaali lentää komealla kaarella pöydän alla norkoilevan Pupunaattorin kuonon eteen tai jää kokonaan huomiotta lautasen reunalle, mutta porkkana, se on kuulkaa nannaa. Äitinsä tyttö - itse olin pienenä syönyt itseni keltaiseksi asti... Ruokapöydässä hauskinta on "kippistää" äitin kanssa hedelmäpaloilla (kopautetaan vähän yhteen ja sanotaan [ainakin toiset meistä sanovat] kippis), mutta tämä vitsi alkaa käydä vähän vanhaksi. Kyllähän tuota jo puolitoista kuukautta jaksettiinkin naureskella.
Äitiinsä on tyttö tullut kirjaintoilunsakin kanssa. Oma ensimmäinen sanani oli kiijja; Pikkupöllö ei ole vielä tätä oppinut, mutta kantaa kyllä koko (jatkuvasti paisumaan päin olevan) pikkukirjastonsa äidille selattavaksi ja kapuaa tyytyväisenä syliin osoittelemaan kuvia ja kääntämään sivuja. Jotta ei touhu kävisi liian älylliseksi, tyttö yhdistää puuhaan reteetä menoa: kirja(pino!) kämmenen alle ja ei kun kontaten. Siinä sitä surffataan kirjaa käden alla liu'utellen pitkin eteiskäytävää.
Kirjojen lisäksi kiehtovinta ovat kellot, ovet ja valokatkaisijat. Harmi, että valojenrämppäysprojektiin saa useimmiten osallistua äitikin, kun typy yltää useimmissa huoneissa vain näppäämään valot sammuksiin. Jospa teknisen innostuksen saisi ulotettua imureihinkin? Niin, nuppu, siitä kahvasta kiinni, hurina päälle ja sitten kävellä tepastelet pitkin kotia...
Vaikka on vuosi ollut (välillä niin kovin, kovin) raskas, niin kyllä tulee joka päivä pysähdyttyä ajattelemaan sitäkin, miten kovin sydäntäpakahduttavan rakas on pikkumöyriäisestä tullut. Pienestä maitoimurista (ei ole ikävä kuuden tunnin tauottomia iltamaitomaratoneja, ei) on kasvanut heppu, jonka mielestä huumorin huipentuma on ottaa äidin nenä suuhun nukutuspuuhissa ja hekottaa mielipuolisesti päälle. Toiveissa on, että vuosien mittaan huumorintaju kehittyy tästä jokusen asteen, edes isänsä alkeelliselle tasolle... Muuten olet, rakas lapsi, ikuisesti äidin pikkuinen ja maailman tärkein juuri sellaisena kuin olet.
1-vuotisneuvolassa todettiin insinööritaidon huipentumin (lue: vaaka, mittanauha ja aneemiset käppyrät vanhuuttaan aaltoilevalla näytöllä) sama, mikä on itsekin huomattu silmämääräisesti kotona: Pikkupöllö on venähtänyt hurjasti pituutta ja solakoitunut siinä samalla, vaikka mättää ruokaa suuhunsa kirjaimellisesti kaksin käsin. 3,5 kuukautta sitten vaaka pysähtyi tismalleen samaan lukemaan, mutta senttejä oli rapsahtanut nyt lisäksi täydet seitsemän. Jostain kumman syystä äidillä sama elämänrytmi ei ole tuottanut tulokseksi lisäpituutta tahi miinuskäyräistä painonkehitystä. Liekö lapsi vaihtunut laitoksella? Joka tapauksessa "saatiin" aika ylimääräiseen painokontrolliin kolmen kuukauden päähän, vaikka tuskin tässä kyse on muusta kuin pituusspurtin nielemistä kaloreista. Kehuja tuli mm. tarkasta pinsettiotteesta - ei ole turhaan napsittu maissinjyviä kastikkeen seasta.
Maissien lisäksi tämänhetkistä herkkua ovat porkkanat. Entinen lemppari parsakaali lentää komealla kaarella pöydän alla norkoilevan Pupunaattorin kuonon eteen tai jää kokonaan huomiotta lautasen reunalle, mutta porkkana, se on kuulkaa nannaa. Äitinsä tyttö - itse olin pienenä syönyt itseni keltaiseksi asti... Ruokapöydässä hauskinta on "kippistää" äitin kanssa hedelmäpaloilla (kopautetaan vähän yhteen ja sanotaan [ainakin toiset meistä sanovat] kippis), mutta tämä vitsi alkaa käydä vähän vanhaksi. Kyllähän tuota jo puolitoista kuukautta jaksettiinkin naureskella.
Äitiinsä on tyttö tullut kirjaintoilunsakin kanssa. Oma ensimmäinen sanani oli kiijja; Pikkupöllö ei ole vielä tätä oppinut, mutta kantaa kyllä koko (jatkuvasti paisumaan päin olevan) pikkukirjastonsa äidille selattavaksi ja kapuaa tyytyväisenä syliin osoittelemaan kuvia ja kääntämään sivuja. Jotta ei touhu kävisi liian älylliseksi, tyttö yhdistää puuhaan reteetä menoa: kirja(pino!) kämmenen alle ja ei kun kontaten. Siinä sitä surffataan kirjaa käden alla liu'utellen pitkin eteiskäytävää.
Kirjojen lisäksi kiehtovinta ovat kellot, ovet ja valokatkaisijat. Harmi, että valojenrämppäysprojektiin saa useimmiten osallistua äitikin, kun typy yltää useimmissa huoneissa vain näppäämään valot sammuksiin. Jospa teknisen innostuksen saisi ulotettua imureihinkin? Niin, nuppu, siitä kahvasta kiinni, hurina päälle ja sitten kävellä tepastelet pitkin kotia...
Vaikka on vuosi ollut (välillä niin kovin, kovin) raskas, niin kyllä tulee joka päivä pysähdyttyä ajattelemaan sitäkin, miten kovin sydäntäpakahduttavan rakas on pikkumöyriäisestä tullut. Pienestä maitoimurista (ei ole ikävä kuuden tunnin tauottomia iltamaitomaratoneja, ei) on kasvanut heppu, jonka mielestä huumorin huipentuma on ottaa äidin nenä suuhun nukutuspuuhissa ja hekottaa mielipuolisesti päälle. Toiveissa on, että vuosien mittaan huumorintaju kehittyy tästä jokusen asteen, edes isänsä alkeelliselle tasolle... Muuten olet, rakas lapsi, ikuisesti äidin pikkuinen ja maailman tärkein juuri sellaisena kuin olet.
tiistai 22. tammikuuta 2013
Parempi äiti
...ainakin tänään, ainakin hetken.
Pikkupöllöllä oli eilen 1-vuotisneuvola, minkä kunniaksi pikkuiseen tintattiin piikki jos toinenkin, ja hei, isketään nyt kerta kiellon ja kaupan päälle vielä kolmaskin. Kuten arvata ehkä saattaa, loppupäivä oli kaikkea muuta kuin ihana ja yö vielä pahempi. Isän syli ei kelvannut koko iltana ja yön typykkä hohti kuumuuttaan kainalossa, kitisi pahaa oloaan eikä löytänyt pistokohtien pakotukselta mukavaa asentoa. Äiti hyssytteli, paijaili, hyräili ja lohdutti minkä taisi ja nukkui itse noin kolme tuntia, silmänräpäys kerrallaan.
Aamu avautui yhtä ankeana, eikä tyttö sietänyt irtautua sylistä edes aamupalan tekemisen ajaksi. Äiti kiskoi kahvikupillisensa (kirj. huom. Kyseessä on monikko.) lattialla, kuuma lapsi sylissä, kirjasta hauta* ja palloa osoitellen. Eikä ole kohta vuorokauteen kertaakaan menettänyt malttiaan, turhautunut tai joutunut edes huokailemaan syvään marttyyriuttaan osoittaakseen.
Pikkupöllö on ollut pienestä pitäen kovin sylikeskeinen lapsi, jota ei ole saanut laskea lattialle, jättää sitteriin tai muutoin hylätä kuin poikkeustapauksissa. On siis saanut alistua siihen, että päivisin ei tarvitse yrittääkään muuta kuin olla lapsen kanssa. Tähän päälle vuoden huonot unet ja nyt vielä pienen eroahdistus, niin saan häpeäkseni tunnustaa, että välillä on ollut todella vaikea kestää sitä, ettei saa hetkeäkään olla irti lapsesta koko päivänä.
Mikä siinä on, että kun lapsella on painava syy, kuten tässä tapauksessa rokotukset, kitistä ja haluta syliin, suoraa huutoakin jaksaa kuunnella tyynenä ja lempeänä? Ja kun lapsi narisee syyttä suotta, pinna soi epävireisenä kuinTuksun hittisinkku ruosteisella naulalla puudutuksetta kastroitava katti. Ihan kuin lapsi huvikseen koskaan kitisisi.
Lapsi nukkuu hetken uupumustaan ja särkyjään, äiti tilittää pahaa oloaan, häpeää ja vannoo taas kerran olevansa tästä lähtien parempi äiti.
*Eipä ollut äiti ensimmäinen sana, ei. Pupunaattori vei voiton silkkisine lurppakorvineen. Ensin tuli hau, sitten hauvVAH. Jospa kolmonen olisi (ansaitsemattomasti) ykkönen...
Pikkupöllöllä oli eilen 1-vuotisneuvola, minkä kunniaksi pikkuiseen tintattiin piikki jos toinenkin, ja hei, isketään nyt kerta kiellon ja kaupan päälle vielä kolmaskin. Kuten arvata ehkä saattaa, loppupäivä oli kaikkea muuta kuin ihana ja yö vielä pahempi. Isän syli ei kelvannut koko iltana ja yön typykkä hohti kuumuuttaan kainalossa, kitisi pahaa oloaan eikä löytänyt pistokohtien pakotukselta mukavaa asentoa. Äiti hyssytteli, paijaili, hyräili ja lohdutti minkä taisi ja nukkui itse noin kolme tuntia, silmänräpäys kerrallaan.
Aamu avautui yhtä ankeana, eikä tyttö sietänyt irtautua sylistä edes aamupalan tekemisen ajaksi. Äiti kiskoi kahvikupillisensa (kirj. huom. Kyseessä on monikko.) lattialla, kuuma lapsi sylissä, kirjasta hauta* ja palloa osoitellen. Eikä ole kohta vuorokauteen kertaakaan menettänyt malttiaan, turhautunut tai joutunut edes huokailemaan syvään marttyyriuttaan osoittaakseen.
Pikkupöllö on ollut pienestä pitäen kovin sylikeskeinen lapsi, jota ei ole saanut laskea lattialle, jättää sitteriin tai muutoin hylätä kuin poikkeustapauksissa. On siis saanut alistua siihen, että päivisin ei tarvitse yrittääkään muuta kuin olla lapsen kanssa. Tähän päälle vuoden huonot unet ja nyt vielä pienen eroahdistus, niin saan häpeäkseni tunnustaa, että välillä on ollut todella vaikea kestää sitä, ettei saa hetkeäkään olla irti lapsesta koko päivänä.
Mikä siinä on, että kun lapsella on painava syy, kuten tässä tapauksessa rokotukset, kitistä ja haluta syliin, suoraa huutoakin jaksaa kuunnella tyynenä ja lempeänä? Ja kun lapsi narisee syyttä suotta, pinna soi epävireisenä kuin
Lapsi nukkuu hetken uupumustaan ja särkyjään, äiti tilittää pahaa oloaan, häpeää ja vannoo taas kerran olevansa tästä lähtien parempi äiti.
*Eipä ollut äiti ensimmäinen sana, ei. Pupunaattori vei voiton silkkisine lurppakorvineen. Ensin tuli hau, sitten hauvVAH. Jospa kolmonen olisi (ansaitsemattomasti) ykkönen...
maanantai 21. tammikuuta 2013
Läjäpäin kysymyksiä
Blogihaasteneitsyys meni niin että lävähti, kertaheitolla tuplaten. Hän kiittää Kukkavarvasta ja Suvi Trokee-Daktyyliä saamastaan kunniasta, kumartaa, niiaa ja pokkaa!
Tässä haasteessa siis vastataan haastajan esittämiin 11 kysymykseen ja annetaan omat 11 kiertoon seuraaville. Pannaan menemään reteästi kaikille vakilukijoille, jotka eivät (kai?) ole vielä osallistuneet! Eli Hantta ja Sikuriina, pankaas naputellen. :) EDIT: Pikaselauksella (kenellä muka on aikaa perusteelliseen taustatutkimukseen?) myöskään Liina ei ole tehnyt vielä tätä, eli ollos hyvä vaan!
Kukkavarpaan kymysykset:
1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Kumma kyllä, näin huonounisen lapsen äitinä, nukkumisesta. Sikeistä, pitkistä, katkeamattomista unista, joilta herättyään voisi kääntää kylkeä ja nukkua vähän lisää. Ja käydä pitkällä, hiljaisella, kirjaviihdytteisellä aamupalalla, josta voisi käydä - tadaa! - nukkumassa vielä vähän lisää. Käsi ylös, joka yllättyi! Tuskin on suuri sokki kenellekään sekään, että omasta ajasta ei ole viime aikoina ollut ihan runsaudenpulaa. Joskus voisi myös olla ihan kiva saada syödä rauhassa. Jos perustarpeet saisi joskus tyydytettyä, niin sen jälkeen olisi ihan kohtalaisen miellyttävää saada rakennusprojekti viimein pakettiin (hei, enää puuttuu autotalli, puuliiteri, grillikatos, palvauspönttö ja 2 500 neliötä pihaa!). Perheen ja miehen kanssa olisi ihana ehtiä vaan olla. Ja sitten huikentelevana suureellisuutena se perinteinen lottovoitto, totta kai. (No okei, myönnettäköön, en välttämättä itkisi ikävästä, jos ruhosta katoaisi maagisesti viitisen kiloa, joita ei saisi millään takaisin.)
2. Millainen oli vuosi 2012? Aika hirveä, jos ihan rehellisiä ollaan. Toki tuo elämän paras kultahippunen teki siitäkin elämisen arvoisen, mutta muuten päällimmäisenä tunteena on vain määrätön uupumus. Ja sinne tänne niitä ilon ja onnen hetkien pilkahduksia, onneksi vastapainoksi paljon suuria sellaisia.
3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Todellakin iltaimmeinen. Lapsenakin äiti joutui herättämään aamupiirretyille, kun itse olisin nukkua tuuskottanut ohi. Jos ei olisi pakko, (ja uskokaa pois, nykyään on,) niin nukkuisin oman rytmini mukaan puolillepäivin.
4. Minne haluaisit matkustaa nyt? Minne vain, missä on aurinkoista ja lämmintä. Haaveissa on Havaiji, Tahiti, Uusi-Seelanti, Jenkkilän roadtrip, New Orleans, Aussit, Thaimaa, maya-rauniot, sademetsä...
5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit? Periaatteessa, jos heittäydytään kovin filosofis-ekstentiaalis-syvälliseksi, niin voisi runoilla jokaisen valinnan johdattaneen lopulta tähän, ja kun tässä on (lottovoiton puutetta ja viittä kirottua kiloa lukuun ottamatta) hyvä olla, niin mitään ei pitäisi mennä muuttamaan. Ehkä toki aina jotain pientä hienosäätöä... Olisin parempi ja empaattisempi ihminen.
6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Älkää antako minun puhua ruuasta! Tai edes ajatella ruokaa! Tämä imetysnälkä on jotain ihan käsittämätöntä. Jos nyt yksi koukkuruoka pitää valita, niin pizza. Surullisen hymiön paikka. Tästä en pääse irti. Mutta riippuu niin kovin olotilasta, mikä on milloinkin just sitä parasta, niinku. Tiättekste, joka just hittaa spottiin. Juustoinen lasagne, pupupaisti, kunnon pihvi, porokäristys, lohipasta, valkosipuliperunat, tulinen nuudelihässäkkä... Lista on valitettavasti loputon. Tämän talouden kiistattomin kokkikuningatar on allekirjoittanut, vaikka itse sanonkin, eli kotiruuista varmaan sitten omatekemät, ravintolapuolella ei ole suursuosikkia. Taas tuli muuten nälkä.
7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Tämä nyt on tosi epäcool vastaus, mutta juuri tässä näin. Talo on rakennettu varalta sitä silmällä pitäen, että tässä ollaan loppuelämä (oli muuten ihan vähän vaan miettimistä kaikessa). Käydään kalalla (mies soutaa ja kalastaa, minä luen jatyhjennän viinitonkkaa olen sivistyneesti), puuhataan pihalla, kokataan, kuljetaan metsässä, nautitaan yhdessäolosta (ja ehkä katsotaan kaikki ne leffat, jotka tässä raksa-koira-lapsiakselilla suhatessa on jäänyt "sitten myöhemmäksi"). Ehkä reissataan välillä, mutta tullaan aina kotiin.
8. Elämäsi eläin? Noh, siis varmaankin koira, kun noita nyt näyttää siunaantuvan tasaisin väliajoin. Valaista olen kyllä aina jotenkin tykännyt, ja efelanteista eli ronsuista. Oletan, että lempparius johtuu enemmän älyllisestä kuin fyysisestä yhteenkuuluvuudentunteesta. Vai lasketaanko mies eläimeksi? On tuo aikamoinen apina aina välillä. Ja sika. (Sivuanekdootti: Perusinsinöörin yksi lempinimi on kultapossu. Ihkua, meilläkin on romanttista ällöilyä.)
9. Sielunmaisemasi? Tyhjää täynnä ja humina vain käy? :) Sanoisin, että vaihtelee päivittäin; aika lailla kuulostaa muuten menevän fiilispohjalta kaikki. (Enpä tiennytkään olevani tunteellinen tuuliviiri! Opettavaista oli tämä, näköjään.) Syvimmällä syvässä jylhää kalliota, jäkälää, sammalta, varvikkoa, harvaa mäntymetsää, järvenranta ja ilta-aurinko. Tai pakkastalviyö, tähdet, metsä. Sanoo hän tänään ja kiroilee huomenna, kun miettii valkeaa hiekkarantaa, paahtavaa aurinkoa, koralliriuttaa värikkäine kalaparvineen... Huokaus.
10. Tärkein esine kotonasi? Tällä hetkellä kyllä vain lähinnä raivostuttaa tämä tavarapaljous, kun kodin viimeistely on kesken ja joka paikka on täynnä arkistoimattomia läjiä. Toivon mukaan kaikki turha tulee käytyä läpi ja heitettyä pois / vietyä kierrätykseen kesään mennessä. Öö mutta niin ne kivat jutut. Kaikki, mikä on hankittu (/käynyt vanhoista) juuri tänne. Sohva, koko keittiö, takka, sauna. Sänky on muuten aina ah niin rakas paikka, mutta juuri nyt siihen assosioituu nukkumisahdistusta.
11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Ahem. Siis en todellakaan petä itseäni, jos vastaan "syön elääkseni"... No, jos on ihan pakko jompikumpi ääripää valita, niin sijoitun kyllä lähemmäs elän syödäkseni -tyyppiä, mutta en ihan sinne kirkkaimpaan kärkeen. Oikeesti. Sen verran olen hedonisti, että ruoka saa luvan maistua hyvältä ollakseen syömisen arvoista, mutta terveellinenkin ruoka voi olla erinomaisen syötävää, kun sen tekee kunnolla. Elän järkevästi syödäkseni. Olihan tarpeeksi ympäripyöreästi sanottu?
Ja STD:n tuumattavat:
1. Lempibiisi (tällä hetkellä tai kaikkien aikojen suosikki)? Minulla on paha tapa kuluttaa aina kunkinhetkinen lemppari puhki, ja sitten sitä ei kestä kuunnella piiiitkiin aikoihin. Ehkä tällä hetkellä tuo Signmarkin Smells Like Victory, kun se on vaan jotenkin niin mahottoman hyväntuulinen. Tai Ulverin Vowels, pysäyttävä. Muuten on maailmassa valitettavasti (tosi sääli) niin paljon yyberhyvää musiikkia, että ei voi kuin kuunnella korvat soiden ja nauttia.
2. Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi (ja nyt ei puhuta iästä vaan siitä klassisesta optimisti/pessimisti-kysymyksestä)? Se on kato objektiivisesti puolillaan. :) Käykö tähänkin tuo sama tunnetuuliviirivastaus?
3. Uskotko enkeleihin? Raamatullisiin enkeleihin kyllä en. Jotenkin vanhimmiten on pyörtänyt täyskyyniset mielipiteensä siihen suuntaan, että mistäpä näitä pohjimmiltaan voi kukaan varmaksi tietää. Uskon aika paljon enempään kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä jonkinlaiseen poikkitieteelliseen hyväntahtoiseen energiaan, mutta tämä vaatinee oman postauksensa. Ja lasillisen viiniä.
4. Suosikkivuorokaudenaikasi? Tällä hetkellä se, kun Pikkupöllö edes joskus nukkuu päikkärit ja äitee saa hetken hengähtää. Iltaisin on liian väsynyt edes nauttimaan "vapaudestaan", ja silti pitää kärvistellä hereillä, että kerpeles ei mene oma aika hukkaan. Ihminen, järjen ja logiikan huipentuma.
5. Sinulla on kolme vuorokautta omaa aikaa. Miten sen mieluiten viettäisit? Puolikoomassa onnesta? Nukkuisin, söisin, lukisin, söisin, nukkuisin, lukisin syödessä ja söisin lukiessa. (Eli päivän löhöilyn jälkeen siivoaisin niin maanperktehokkaasti, kun olisi kerrankin tarpeeksi energiaa sotkuärsytyskynnyksen ylittymiseen. Mutta en mieluiten. Tämä oli vain terävä itsereflektiivinen huomio.)
6. Paras piirre kasvoissasi? Äh. Suoraan sanottuna en ole ihan superinnoissani kaulan yläpuolisesta alueesta (koska alapuoli on niin sairaan hehkeässä kunnossa, ettei lärvi kestä vertailua, nähkääs). Ei kai tuo kokonaisuus mikään susiruma ole, mutta eipä tässä mitään erikoistakaan oikein ole. Poskipäät? Suu? Sanotaan suu. Poskipäitä kehutaan kovasti, mutta tuossahan nuo vain tököttävät.
7. Aamurusko vai iltarusko? Tuuliviiri täällä taas, moi. Molempi parempi. Aamunkajastuksessa on aina jotain niin lupaavaa, on vielä koko päivä edessä. Iltarusko on aina rauhoittumisen paikka.
8. Mukavin paikka asuinkaupungissasi? No tää meijän koti ja tuo takapihalta alkava metsä. Sanoo kotihiiri.
9. Haaveammattisi? Jos vaihtaisin alaa, olisi ihana olla töissä kirjastossa tai kirjakaupassa. Mitkä työsuhde-edut! Tai kukkakaupassa. Voisikohan ikinä olla pahalla tuulella, jos olisi töissä kukkakaupassa? Psykiatria/psykologia kiinnostaa teoriassa, mutta en tiedä, sopisinko käytännössä moiseen. Kokkinakin olisi kivaa, paitsi iltatyöt ja loputon seisominen ja kiire ja...
10. Uskotko kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen? No myönnettäköön, kun kerran olen jo julkisesti luopunut kyynikon manttelistani, että tavallaan hitusen, sattuman ja tarkoituksen yhdistelmään. Kun kaikki voi olla niin uskomattoman pienestä kiinni, ja joskus kaikki on vain just niin kuin pitääkin. Mutta en millään heittäydy avuttomana elämän virtaan -tavalla, koska jokainen vastaa valinnoistaan itse. Mutta karma.
11. Lempikukkasi? Taas lähtee käsistä! Tulppaanit, kielot, lupiinit, sormustinkukat, unikot, tuomenkukat, syreenit, omenan- ja kirsikankukat, neilikat, kaunokaiset, orkideat, ... Aaaa! Pysäyttäkää, joku! Kukat on vaan niin ihania. Paitsi narsissit. Niissä on kuulkaa jotain epäilyttävää.
Ja sitten omat kysymykseni, joihin, sori vaan, pöllin osan noista ylläolevista, koska ei vaan älyllinen toiminta enää tänään riitä:
1. Uskotko enkeleihin?
2. Entä kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen?
3. Lempikirjasi?
4. Mikä on äitiydessä raskainta?
5. Lempibändisi?
6. Mikä on parasta itsessäsi?
7. Mistä haaveilet?
8. Minkä tyylisiä juttuja lukisit mieluiten tästä blogista? (Eli kuinka voisin parantaa tarjontaa?)
9. Mitä muuttaisit menneisyydestäsi?
10. Mikä on paheesi?
11. Paljasta jotain odottamatonta itsestäsi.
Ja jos innostutte, vastatkaa toki noihin muihinkin! :) Ja kaikki muutkin saavat toki vastata ihan mihin kombinaatioon haluavat, mutta on jo tainnut kiertää kaikkialla muualla hän.
Tässä haasteessa siis vastataan haastajan esittämiin 11 kysymykseen ja annetaan omat 11 kiertoon seuraaville. Pannaan menemään reteästi kaikille vakilukijoille, jotka eivät (kai?) ole vielä osallistuneet! Eli Hantta ja Sikuriina, pankaas naputellen. :) EDIT: Pikaselauksella (kenellä muka on aikaa perusteelliseen taustatutkimukseen?) myöskään Liina ei ole tehnyt vielä tätä, eli ollos hyvä vaan!
Kukkavarpaan kymysykset:
1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Kumma kyllä, näin huonounisen lapsen äitinä, nukkumisesta. Sikeistä, pitkistä, katkeamattomista unista, joilta herättyään voisi kääntää kylkeä ja nukkua vähän lisää. Ja käydä pitkällä, hiljaisella, kirjaviihdytteisellä aamupalalla, josta voisi käydä - tadaa! - nukkumassa vielä vähän lisää. Käsi ylös, joka yllättyi! Tuskin on suuri sokki kenellekään sekään, että omasta ajasta ei ole viime aikoina ollut ihan runsaudenpulaa. Joskus voisi myös olla ihan kiva saada syödä rauhassa. Jos perustarpeet saisi joskus tyydytettyä, niin sen jälkeen olisi ihan kohtalaisen miellyttävää saada rakennusprojekti viimein pakettiin (hei, enää puuttuu autotalli, puuliiteri, grillikatos, palvauspönttö ja 2 500 neliötä pihaa!). Perheen ja miehen kanssa olisi ihana ehtiä vaan olla. Ja sitten huikentelevana suureellisuutena se perinteinen lottovoitto, totta kai. (No okei, myönnettäköön, en välttämättä itkisi ikävästä, jos ruhosta katoaisi maagisesti viitisen kiloa, joita ei saisi millään takaisin.)
2. Millainen oli vuosi 2012? Aika hirveä, jos ihan rehellisiä ollaan. Toki tuo elämän paras kultahippunen teki siitäkin elämisen arvoisen, mutta muuten päällimmäisenä tunteena on vain määrätön uupumus. Ja sinne tänne niitä ilon ja onnen hetkien pilkahduksia, onneksi vastapainoksi paljon suuria sellaisia.
3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Todellakin iltaimmeinen. Lapsenakin äiti joutui herättämään aamupiirretyille, kun itse olisin nukkua tuuskottanut ohi. Jos ei olisi pakko, (ja uskokaa pois, nykyään on,) niin nukkuisin oman rytmini mukaan puolillepäivin.
4. Minne haluaisit matkustaa nyt? Minne vain, missä on aurinkoista ja lämmintä. Haaveissa on Havaiji, Tahiti, Uusi-Seelanti, Jenkkilän roadtrip, New Orleans, Aussit, Thaimaa, maya-rauniot, sademetsä...
5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit? Periaatteessa, jos heittäydytään kovin filosofis-ekstentiaalis-syvälliseksi, niin voisi runoilla jokaisen valinnan johdattaneen lopulta tähän, ja kun tässä on (lottovoiton puutetta ja viittä kirottua kiloa lukuun ottamatta) hyvä olla, niin mitään ei pitäisi mennä muuttamaan. Ehkä toki aina jotain pientä hienosäätöä... Olisin parempi ja empaattisempi ihminen.
6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Älkää antako minun puhua ruuasta! Tai edes ajatella ruokaa! Tämä imetysnälkä on jotain ihan käsittämätöntä. Jos nyt yksi koukkuruoka pitää valita, niin pizza. Surullisen hymiön paikka. Tästä en pääse irti. Mutta riippuu niin kovin olotilasta, mikä on milloinkin just sitä parasta, niinku. Tiättekste, joka just hittaa spottiin. Juustoinen lasagne, pupupaisti, kunnon pihvi, porokäristys, lohipasta, valkosipuliperunat, tulinen nuudelihässäkkä... Lista on valitettavasti loputon. Tämän talouden kiistattomin kokkikuningatar on allekirjoittanut, vaikka itse sanonkin, eli kotiruuista varmaan sitten omatekemät, ravintolapuolella ei ole suursuosikkia. Taas tuli muuten nälkä.
7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Tämä nyt on tosi epäcool vastaus, mutta juuri tässä näin. Talo on rakennettu varalta sitä silmällä pitäen, että tässä ollaan loppuelämä (oli muuten ihan vähän vaan miettimistä kaikessa). Käydään kalalla (mies soutaa ja kalastaa, minä luen ja
8. Elämäsi eläin? Noh, siis varmaankin koira, kun noita nyt näyttää siunaantuvan tasaisin väliajoin. Valaista olen kyllä aina jotenkin tykännyt, ja efelanteista eli ronsuista. Oletan, että lempparius johtuu enemmän älyllisestä kuin fyysisestä yhteenkuuluvuudentunteesta. Vai lasketaanko mies eläimeksi? On tuo aikamoinen apina aina välillä. Ja sika. (Sivuanekdootti: Perusinsinöörin yksi lempinimi on kultapossu. Ihkua, meilläkin on romanttista ällöilyä.)
9. Sielunmaisemasi? Tyhjää täynnä ja humina vain käy? :) Sanoisin, että vaihtelee päivittäin; aika lailla kuulostaa muuten menevän fiilispohjalta kaikki. (Enpä tiennytkään olevani tunteellinen tuuliviiri! Opettavaista oli tämä, näköjään.) Syvimmällä syvässä jylhää kalliota, jäkälää, sammalta, varvikkoa, harvaa mäntymetsää, järvenranta ja ilta-aurinko. Tai pakkastalviyö, tähdet, metsä. Sanoo hän tänään ja kiroilee huomenna, kun miettii valkeaa hiekkarantaa, paahtavaa aurinkoa, koralliriuttaa värikkäine kalaparvineen... Huokaus.
10. Tärkein esine kotonasi? Tällä hetkellä kyllä vain lähinnä raivostuttaa tämä tavarapaljous, kun kodin viimeistely on kesken ja joka paikka on täynnä arkistoimattomia läjiä. Toivon mukaan kaikki turha tulee käytyä läpi ja heitettyä pois / vietyä kierrätykseen kesään mennessä. Öö mutta niin ne kivat jutut. Kaikki, mikä on hankittu (/käynyt vanhoista) juuri tänne. Sohva, koko keittiö, takka, sauna. Sänky on muuten aina ah niin rakas paikka, mutta juuri nyt siihen assosioituu nukkumisahdistusta.
11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Ahem. Siis en todellakaan petä itseäni, jos vastaan "syön elääkseni"... No, jos on ihan pakko jompikumpi ääripää valita, niin sijoitun kyllä lähemmäs elän syödäkseni -tyyppiä, mutta en ihan sinne kirkkaimpaan kärkeen. Oikeesti. Sen verran olen hedonisti, että ruoka saa luvan maistua hyvältä ollakseen syömisen arvoista, mutta terveellinenkin ruoka voi olla erinomaisen syötävää, kun sen tekee kunnolla. Elän järkevästi syödäkseni. Olihan tarpeeksi ympäripyöreästi sanottu?
Ja STD:n tuumattavat:
1. Lempibiisi (tällä hetkellä tai kaikkien aikojen suosikki)? Minulla on paha tapa kuluttaa aina kunkinhetkinen lemppari puhki, ja sitten sitä ei kestä kuunnella piiiitkiin aikoihin. Ehkä tällä hetkellä tuo Signmarkin Smells Like Victory, kun se on vaan jotenkin niin mahottoman hyväntuulinen. Tai Ulverin Vowels, pysäyttävä. Muuten on maailmassa valitettavasti (tosi sääli) niin paljon yyberhyvää musiikkia, että ei voi kuin kuunnella korvat soiden ja nauttia.
2. Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi (ja nyt ei puhuta iästä vaan siitä klassisesta optimisti/pessimisti-kysymyksestä)? Se on kato objektiivisesti puolillaan. :) Käykö tähänkin tuo sama tunnetuuliviirivastaus?
3. Uskotko enkeleihin? Raamatullisiin enkeleihin kyllä en. Jotenkin vanhimmiten on pyörtänyt täyskyyniset mielipiteensä siihen suuntaan, että mistäpä näitä pohjimmiltaan voi kukaan varmaksi tietää. Uskon aika paljon enempään kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä jonkinlaiseen poikkitieteelliseen hyväntahtoiseen energiaan, mutta tämä vaatinee oman postauksensa. Ja lasillisen viiniä.
4. Suosikkivuorokaudenaikasi? Tällä hetkellä se, kun Pikkupöllö edes joskus nukkuu päikkärit ja äitee saa hetken hengähtää. Iltaisin on liian väsynyt edes nauttimaan "vapaudestaan", ja silti pitää kärvistellä hereillä, että kerpeles ei mene oma aika hukkaan. Ihminen, järjen ja logiikan huipentuma.
5. Sinulla on kolme vuorokautta omaa aikaa. Miten sen mieluiten viettäisit? Puolikoomassa onnesta? Nukkuisin, söisin, lukisin, söisin, nukkuisin, lukisin syödessä ja söisin lukiessa. (Eli päivän löhöilyn jälkeen siivoaisin niin maan
6. Paras piirre kasvoissasi? Äh. Suoraan sanottuna en ole ihan superinnoissani kaulan yläpuolisesta alueesta (koska alapuoli on niin sairaan hehkeässä kunnossa, ettei lärvi kestä vertailua, nähkääs). Ei kai tuo kokonaisuus mikään susiruma ole, mutta eipä tässä mitään erikoistakaan oikein ole. Poskipäät? Suu? Sanotaan suu. Poskipäitä kehutaan kovasti, mutta tuossahan nuo vain tököttävät.
7. Aamurusko vai iltarusko? Tuuliviiri täällä taas, moi. Molempi parempi. Aamunkajastuksessa on aina jotain niin lupaavaa, on vielä koko päivä edessä. Iltarusko on aina rauhoittumisen paikka.
8. Mukavin paikka asuinkaupungissasi? No tää meijän koti ja tuo takapihalta alkava metsä. Sanoo kotihiiri.
9. Haaveammattisi? Jos vaihtaisin alaa, olisi ihana olla töissä kirjastossa tai kirjakaupassa. Mitkä työsuhde-edut! Tai kukkakaupassa. Voisikohan ikinä olla pahalla tuulella, jos olisi töissä kukkakaupassa? Psykiatria/psykologia kiinnostaa teoriassa, mutta en tiedä, sopisinko käytännössä moiseen. Kokkinakin olisi kivaa, paitsi iltatyöt ja loputon seisominen ja kiire ja...
10. Uskotko kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen? No myönnettäköön, kun kerran olen jo julkisesti luopunut kyynikon manttelistani, että tavallaan hitusen, sattuman ja tarkoituksen yhdistelmään. Kun kaikki voi olla niin uskomattoman pienestä kiinni, ja joskus kaikki on vain just niin kuin pitääkin. Mutta en millään heittäydy avuttomana elämän virtaan -tavalla, koska jokainen vastaa valinnoistaan itse. Mutta karma.
11. Lempikukkasi? Taas lähtee käsistä! Tulppaanit, kielot, lupiinit, sormustinkukat, unikot, tuomenkukat, syreenit, omenan- ja kirsikankukat, neilikat, kaunokaiset, orkideat, ... Aaaa! Pysäyttäkää, joku! Kukat on vaan niin ihania. Paitsi narsissit. Niissä on kuulkaa jotain epäilyttävää.
Ja sitten omat kysymykseni, joihin, sori vaan, pöllin osan noista ylläolevista, koska ei vaan älyllinen toiminta enää tänään riitä:
1. Uskotko enkeleihin?
2. Entä kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen?
3. Lempikirjasi?
4. Mikä on äitiydessä raskainta?
5. Lempibändisi?
6. Mikä on parasta itsessäsi?
7. Mistä haaveilet?
8. Minkä tyylisiä juttuja lukisit mieluiten tästä blogista? (Eli kuinka voisin parantaa tarjontaa?)
9. Mitä muuttaisit menneisyydestäsi?
10. Mikä on paheesi?
11. Paljasta jotain odottamatonta itsestäsi.
Ja jos innostutte, vastatkaa toki noihin muihinkin! :) Ja kaikki muutkin saavat toki vastata ihan mihin kombinaatioon haluavat, mutta on jo tainnut kiertää kaikkialla muualla hän.
torstai 17. tammikuuta 2013
Aurinko, aurinko, aurinko!
Aikamoista aaltoliikettä on tämä meikänaisen elämä nykyään. Eilen kynnettiin uupumuksen itkuisessa suossa, tänään on rinnassa kuplinut ilo aamusta alkaen (tai ainakin ensimmäisen kahvi
 |
| Aamun pysäyttävää kauneutta |
 |
| Pupujen rallirata (kuka arvaa, miten miellyttävää on kävelyttää metsästyskoiraa...?) |
 |
| Takapihan jätit |
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Ylikierroksilla
Taas tuli todistettua, että vanha kansa oli viisasta ja sanavalmista. Itku pitkästä ilosta ja unettomuus maniasta. Taas mennään siis siinä väsymyksen tilassa, ettei uni tule, vaikka silmät putoavat päästä - eipä silti, että ihan ylettömällä tahdilla olisi tilaisuuksia tarjottukaan, niin eivät suotta harmita käyttämättä jääneet mahdollisuudet.
Pikkupöllö sentään on suhteellisen vähän raivokiukkuinen, vaikka unta tuli viime(kin) yönä vain repaleisissa pätkissä ja vähän (eli "vähän") turhan vähän yhteensä. Tämä on kuulkaa tätä uutta positiivisen ajattelun harjoittelua!
Kaikki eilisillan luovuuden huumassa luonnoksiin sählätyt aiheet tuntuvat latteilta ja turhilta, mutta onneksi ei tässä työkiirehässäkässä nyt ehtisi mitään kirjoitellakaan.
Äiti on nyt vähän väsynyt, mutta onneksi on kahvia. Ja mies, joka tulee etuajassa töistä, jotta äiti saa aloittaa työpäivänsä päivällä eikä iltamyöhään. Deadline: perstai. Viikonlopun suunnitelmissa: unta vuorovedoin vanhemmille, ja äidin diktaattorina saneleman päätöksen mukaan navan täydeltä pitsaa. Piste.
P.S. Vaipanvaihto sujuu sutjakasti, kun alustalla on apuna aina yhtä avulias, 16-kiloinen Pupunaattori. Siis tää peppu tuoksuu NIIN huumaavalta! Miten niin ei mahduta kaikki tähän? Kai tästä pyyhkeen reunasta nyt voi vähän maistaa?
Pikkupöllö sentään on suhteellisen vähän raivokiukkuinen, vaikka unta tuli viime(kin) yönä vain repaleisissa pätkissä ja vähän (eli "vähän") turhan vähän yhteensä. Tämä on kuulkaa tätä uutta positiivisen ajattelun harjoittelua!
Kaikki eilisillan luovuuden huumassa luonnoksiin sählätyt aiheet tuntuvat latteilta ja turhilta, mutta onneksi ei tässä työkiirehässäkässä nyt ehtisi mitään kirjoitellakaan.
Äiti on nyt vähän väsynyt, mutta onneksi on kahvia. Ja mies, joka tulee etuajassa töistä, jotta äiti saa aloittaa työpäivänsä päivällä eikä iltamyöhään. Deadline: perstai. Viikonlopun suunnitelmissa: unta vuorovedoin vanhemmille, ja äidin diktaattorina saneleman päätöksen mukaan navan täydeltä pitsaa. Piste.
P.S. Vaipanvaihto sujuu sutjakasti, kun alustalla on apuna aina yhtä avulias, 16-kiloinen Pupunaattori. Siis tää peppu tuoksuu NIIN huumaavalta! Miten niin ei mahduta kaikki tähän? Kai tästä pyyhkeen reunasta nyt voi vähän maistaa?
tiistai 15. tammikuuta 2013
Kevät tulee!
Jaa että mitä? Ulkona on kylmää kuin pingviinin pakastimessa ja pimeää kuin petolinnun perseessä. Mitä se hourii?
Joko vuoden korkoa kasvanut univelka on lopullisesti pehmentänyt tämän luupään, kahvin överikiskomisessa on löytynyt käsnälleen oikea annostelu, edellämainittujen seikkojen yhteisvaikutus selittää maanisen meiningin tai - ihan totta - kevät on tulossa, koska a) en itke väsymyksestä, vaikka nukuin viimeksi noin toissaviikolla ja b) blogissa on elämää! Hyvät ystävät ja kadunmiehet (no, seksistisellä logiikalla -naiset), muhimassa on jo ainakin seitsemän juttua! Ja koska määrä ja vauhti tässäkinpilavat korvaavat laadun, taso laskee nousee todennäköisesti entisestään. Surunvalitteluni, ja voitte ymmärtää olleenne varoitetut.
Ihan oikeesti, mikä on tämä tällainen virtapiikki? Hmm? Tältäkö normaaleista (lue: unta säännöllisesti nauttivista) ihmisistä tuntuu joka päivä? Vai napsahtikohan jokin hermopiiri lopullisesti?
Palaan asiaan, jahka tarkistan, vuotavatko aivot korvista ulos tai muuta mukavaa, joka selittäisi tämän epäominaisen, pelottavan optimistisen ja energisen olotilan.
Joko vuoden korkoa kasvanut univelka on lopullisesti pehmentänyt tämän luupään, kahvin överikiskomisessa on löytynyt käsnälleen oikea annostelu, edellämainittujen seikkojen yhteisvaikutus selittää maanisen meiningin tai - ihan totta - kevät on tulossa, koska a) en itke väsymyksestä, vaikka nukuin viimeksi noin toissaviikolla ja b) blogissa on elämää! Hyvät ystävät ja kadunmiehet (no, seksistisellä logiikalla -naiset), muhimassa on jo ainakin seitsemän juttua! Ja koska määrä ja vauhti tässäkin
Ihan oikeesti, mikä on tämä tällainen virtapiikki? Hmm? Tältäkö normaaleista (lue: unta säännöllisesti nauttivista) ihmisistä tuntuu joka päivä? Vai napsahtikohan jokin hermopiiri lopullisesti?
Palaan asiaan, jahka tarkistan, vuotavatko aivot korvista ulos tai muuta mukavaa, joka selittäisi tämän epäominaisen, pelottavan optimistisen ja energisen olotilan.
Pienen hetken pysähdys
Seisahdimme päiväkävelyn päätteeksi lintulaudan viereen, tyttö liinassa takin alla lämpöä hohkaen, posket punaisina.
Täh, täh, täh! Niin, pikkulintuja siellä.
Pihakuusessa vilisi talitiaista, hömötiaista, sinitiaista; kauempaa metsästä kommentoi korppi. Lintujen säksätystä ja Pikkupöllön innokasta huhuilua lukuun ottamatta täysi hiljaisuus, pikkupakkasen nipistely, lumen ja kuuran peittämä maisema, lapsen puhdas ilo.
Taivas vaaleanharmaata lumipilveä, mielessä hetken rauha ja syvä onni.
Pitäisi opetella pysähtymään joka päivä.
Täh, täh, täh! Niin, pikkulintuja siellä.
Pihakuusessa vilisi talitiaista, hömötiaista, sinitiaista; kauempaa metsästä kommentoi korppi. Lintujen säksätystä ja Pikkupöllön innokasta huhuilua lukuun ottamatta täysi hiljaisuus, pikkupakkasen nipistely, lumen ja kuuran peittämä maisema, lapsen puhdas ilo.
Taivas vaaleanharmaata lumipilveä, mielessä hetken rauha ja syvä onni.
 |
| Seis! Pysähdy tähän näin. |
Pitäisi opetella pysähtymään joka päivä.
perjantai 11. tammikuuta 2013
Tuomittu, syyllinen
Lähiömutsin teksti syyllistymisestä pakotti minutkin ottamaan kantaa vaikeaan aiheeseen (vaikka mitään järkevää ei kuitenkaan saa sanottua, kun ei ole vuoteen nukkunut ja kirjoittaa tekstinsä seitsemässätoista pätkässä...). Tämä on taas näitä loputtomassa suossa talsimiselta tuntuvia asioita; toisaalta, toisaalta, mutta kun, entä - näkökulmia on sen verran monesta suunnasta, että on hankala olla tyhjentävästi mitään mieltä. Paitsi siitä suunnilleen kaikki lienevät samaa mieltä, että sekä syyllistämistä että syyllistymistä tapahtuu aivan liikaa ja lähinnä turhaan (toim. huom. kaikilla muillakin osa-alueilla kuin äitiydessä, mutta jospa nyt yritettäisiin pysyä suunnilleen aiheen rajoissa...).
Omalla kohdallani voin sanoa, että olen tyytyväinen näihin valintoihin, joita Pikkupöllön kanssa on tehty. Minusta jokainen ei kylläkään ole automaattisesti "lapselleen paras äiti", mutta kukaan ei myöskään pysty olemaan täydellinen, eikä tarvitsekaan. Aina voisi (ja pitäisi) pyrkiä olemaan parempi ja kehittymään äitinä ja ihmisenä, mutta omien rajojensa puitteissa.
Meillä näissä suurimmissa äitiyden kiistakapuloissa (imetys, vaipat, nukkuminen, kantaminen/vaunut, ruoka) on menty hyvin puhtaasti vihreällä linjalla. Pikkupöllö täyttää pian vuoden ja saa edelleen rintamaitoa (ja vielä pidemmällekin, jos kaikki sujuu hyvin). Vaipparintamalla käytetään (ehkä hieman epätavallista?) vessatus-kesto-kertsikomboa. Vaunutkin löytyy, mutta valtaosin Pikkupöllö kuikuilee liinasta. Alusta asti on syöty vain itsetehtyä sormiruokaa. Enkä silti pidä yhtään huonompana äitiä, joka käyttää korviketta, purkkiruokaa ja kertakäyttövaippoja - hyvä äitiys koostuu pikkupalasista (esmes ym. aiheista, mutta niin paljon muustakin), joista jokainen valitsee itselleen tärkeimmät ja helpoimmat, omaan elämäntilanteeseensa sopivimmat. Niin kauan, kun lapselle ei tee henkistä ja/tai fyysistä haittaa, on aika sama, miten äitiyttään toteuttaa, mistä joustaa, mistä luistaa, missä on ehdoton, mitä painottaa.
Imetys: Minulla imetys onnistui, enkä näe mitään syytä olla imettämättä. Se on ilmaista, terveellistä ja henkisesti hyväksi molemmille osapuolille, ekologista, ja ennen kaikkea niin helppoa: ei purkkien lämmittelyä, pullojen pesua, kaupassa ravaamista. En ole mikään kehoni äitiyden alttarille ja lapsen hyväksi uhraava supermutsi vaan helpoimman kautta menijä. Okei, paitsi silloin, kun Pikkupöllö hampaidensaantikiukussaan purki tuskaansa puremalla. Tissit verillä imettäminen lasketaan uhraukseksi. Au.
Vaipat: Pikkupöllöä vessatetaan, koska - alun rankkuudesta huolimatta - tässäkin mennään helpoimman kautta. Vaippoja ei kulu enää juuri lainkaan, ja tyttö on osannut jo kauan käydä potalla. "Kun tämän hoitaa nyt, ei tarvitse huolehtia siitä myöhemmin" -periaatteella ei pääse paska kertymään, kirjaimellisesti sinne vaippaankaan. Kestovaipoista toki koituu myös "ylimääräistä tekemistä" pyykkäyksen ja tiheämmän vaihtovälin muodossa, mutta koska asia on itselleni tärkeä, sen tekeminen ei ole vastenmielistä. Ja toisaalta: jos olisin parempi äiti ja ihminen, meillä käytettäisiin kestovaippoja myös öisin. Alusta asti öisin on kuitenkin käytetty kertakäyttövaippoja, koska kestoissa imuteho ei vain riitä koko yötä, ja kun Pikkupöllö nukkuu muuten niin huonosti, että olen ollut koko vuoden jaksamisen äärirajoilla, niin omien yöunten maksimointi on sellainen asia, josta en tingi. Olkoon se sitten puhdasta itsekyyttä tai lapsen parhaan ajattelemista "levännyt äiti on kiva äiti" -mentaliteetilla, tässä ei ole mitään vaihtoehtoa, enkä suostu syyllistymään tästä. Mieluummin kertsit kuin äiti lataamolla. Vaikka minusta siis kestovaipat ovat ehdottomasti paras valinta (kaikilla muilla mittareilla kuin imuteholla, mistä selvitään tihentämällä vaihtoväliä), niin ei pakota pätkääkään, jos joku muu käyttää kertsejä. Siihen on varmasti syynsä, ja sillä tavalla elämää helpottamalla säästyy aikaa ja voimia johonkin muuhun. Samaten minun elämääni ei hetkauta mitenkään, jos joku toinen vessattaa lapsensa keskellä yötäkin. Hyvä heille, ei mitenkään pois itseltäni.
Nukkuminen: Pikkupöllö nukkuu edelleen äidin vieressä. Tähänkin voisi omaa uhrautuvaisuuttaan korostaen loruilla pitkät hippipätkät läheisyydestä ja lapsen henkisestä hyvinvoinnista (ja pohjimmiltani toki pidänkin sitä lapselle hyvänä, eihän typy muuten kainalossa nukkuisikaan, mutta ei tämä itselleni mikään uhraus ole), mutta myös tässä yksi painavimpia tekijöitä on äidin uni ja sitä kautta jaksaminen: on vain kaikista helpointa, kun lapsi nukkuu vieressä, eikä minun tarvitse nousta sängystä monta kertaa yössä. Toisilla lapsi nukkuu sikeimmin omassa sängyssä, joten mitä järkeä olisi pilata kaikkien yöunet nukkumalla väkisin perhepedissä?
Kantaminen/vaunut: Pitkät portaat, pitkä ja jyrkkä pihamäki, koira, syrjäseudun huonosti hoidetut tiet = kantoliina, koska niin on helpompaa. Toki arvostan kantoliinassa kaikkia erinomaisia hippiominaisuuksiakin, mutta meillä käytettäisiin liinaa joka tapauksessa, koska lapsi ei kerta kaikkiaan viihdy vaunuissa.
Ruoka: Tämä on itselleni tärkeä asia, jonka kohdalla olen valmis tekemään muutakin kuin helpoimman. Tässä ei siis todellakaan mennä helpoimman kautta, mutta ei myöskään yltiö-överisti itse kasvatettujen luomujuuresten höyrytyksellä (ja jos joku oikeasti jaksaa kasvattaa itse lapsen vihannekset, älköön nyt syyllistykö tuosta kommentista. Niin on taatusti lapselle parempi, mutta omalla kohdallani se on liikaa, enkä syyllisty tässä omasta lusmuilustani.). Aiheesta saisi kokonaisen romaanin, ja ehkä kirjoitan siitä myöhemmin enemmän, mutta summa summarum: kaikkien hyvien tekijöiden takia sormiruokaillen kotiruokaa.
Hyvä (hippi)äiti -pisteitä siis ropisee, mutta ei pelkästään "oikeista syistä" - lapsen Ehdottomaksi Parhaaksi (ja koska näin on nykyään tosi mageeta tehdä) -, eli miinusta varmaankin siitä, ja kuten sanoin, en koe olevani mikään paras äiti, joka on aina oikeassa. Nämä valinnat sopivat meille ja heijastavat meidän arvojamme ja elintapojamme. Joku toinen valitsee toisin, koska on eri elämäntilanteessa eri lapsen/lasten kanssa, ja niin pitääkin. Elämä on enemmän kuin osiensa summa, mutta totta munassa jokainen niistä osista vaikuttaa toisiinsa. Jos ei pidä ruoanlaitosta, purkkiruoka on helpompi vaihtoehto kuin hampaat irvessä keitosten pohjaan polttaminen. Jos rakastaa keittiössä puuhailua, miksi ei tekisi lapselle ruokaa itse, vaikka se viekin enemmän aikaa ja voimia kuin mikron plinkauttaminen? Harva asia on itseisarvoltaan niin mustavalkoisesti toista parempi, että sama sopii kaikille.
Vielä itse ydinaiheesta, syyllistämisestä/syyllistymisestä sen verran, että siinä on varmasti taustalla (niin kuin moni Lähiömutsille kommentoinut jo sanoikin) huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei itse yllä omiin ihanteisiinsa. Samaten - etenkin kirjoitettuna - tuntemattoman ihmisen puheesta (tekstistä) on todella vaikea hahmottaa sävyjä, ja kaikki tulkitaan omien arvolatausten ja kokemusten kautta. Tämäkin teksti on ihan hyvässä hengessä, korkeintaan hieman itseironisesti, kirjoitettu, mutta taatusti jonkun mielestä täyttä veettuilua. Itse en syyllisty muiden valinnoista mutta tunnen syyllisyyttä siitä, etten yllä äitinä parhaimpaani. Olen kyllä tarpeeksi hyvä äiti (Hei, se on vielä hengissä! Tuskin [kovin pahasti] traumatisoitunutkaan!) mutten paras, mitä voisin olla. Näplään kännykkää lapsen leikkien lomassa (koska oma aika, edes hetki, edes joskus, pliis), olen nälkäisenä ja väsyneenä kiukkuinen (loistoäitimateriaalia siis jo lähtökohtaisesti), meillä voisi joskus (ja tarkoitan "joskus") olla siistimpää... Mutta kuten sanottua, kukaan ei pysty kaikkeen. Jos meillä olisi siistimpää, meillä syötäisiin purkkiruokaa. Elämä on valintoja täynnä. Älkää nyt hyvät ihmiset tehkö elämästä turhaan yhtään vaikeampaa kuin mitä se on. Teette sen, minkä jaksatte ja koette tärkeimmäksi, ja lintsaatte siinä, mikä on raskainta ja turhinta. Mitä siitä, jos jollain toisella prioriteetit ovat toiset? Äitiydessä se ainoa oikeasti tärkeä asia on rakastaa lasta ja huolehtia hänen perustarpeistaan. Kaikki muu on sitten plussaa, tuleepa se kestovaippojen, ulkoleikkien, muskarin, vauvauinnin tai iltasatujen muodossa (Niin, meillä ei muuten ole harrastettu muskaria eikä vauvauintia, koska voimat ja aika eivät riitä. Tuskin kasvaa sivistymätöntä sohvaperunaa hänestä silti, toivon.). Antakee ny itellenny ja toisille vähän armoa.
(Otsakkeen viittauksen bongaamisesta viisi hevipistettä! Jos Stam1nan poijjaat eivät ole tuttuja, suosittelen tutustumaan.)
Omalla kohdallani voin sanoa, että olen tyytyväinen näihin valintoihin, joita Pikkupöllön kanssa on tehty. Minusta jokainen ei kylläkään ole automaattisesti "lapselleen paras äiti", mutta kukaan ei myöskään pysty olemaan täydellinen, eikä tarvitsekaan. Aina voisi (ja pitäisi) pyrkiä olemaan parempi ja kehittymään äitinä ja ihmisenä, mutta omien rajojensa puitteissa.
Meillä näissä suurimmissa äitiyden kiistakapuloissa (imetys, vaipat, nukkuminen, kantaminen/vaunut, ruoka) on menty hyvin puhtaasti vihreällä linjalla. Pikkupöllö täyttää pian vuoden ja saa edelleen rintamaitoa (ja vielä pidemmällekin, jos kaikki sujuu hyvin). Vaipparintamalla käytetään (ehkä hieman epätavallista?) vessatus-kesto-kertsikomboa. Vaunutkin löytyy, mutta valtaosin Pikkupöllö kuikuilee liinasta. Alusta asti on syöty vain itsetehtyä sormiruokaa. Enkä silti pidä yhtään huonompana äitiä, joka käyttää korviketta, purkkiruokaa ja kertakäyttövaippoja - hyvä äitiys koostuu pikkupalasista (esmes ym. aiheista, mutta niin paljon muustakin), joista jokainen valitsee itselleen tärkeimmät ja helpoimmat, omaan elämäntilanteeseensa sopivimmat. Niin kauan, kun lapselle ei tee henkistä ja/tai fyysistä haittaa, on aika sama, miten äitiyttään toteuttaa, mistä joustaa, mistä luistaa, missä on ehdoton, mitä painottaa.
Imetys: Minulla imetys onnistui, enkä näe mitään syytä olla imettämättä. Se on ilmaista, terveellistä ja henkisesti hyväksi molemmille osapuolille, ekologista, ja ennen kaikkea niin helppoa: ei purkkien lämmittelyä, pullojen pesua, kaupassa ravaamista. En ole mikään kehoni äitiyden alttarille ja lapsen hyväksi uhraava supermutsi vaan helpoimman kautta menijä. Okei, paitsi silloin, kun Pikkupöllö hampaidensaantikiukussaan purki tuskaansa puremalla. Tissit verillä imettäminen lasketaan uhraukseksi. Au.
Vaipat: Pikkupöllöä vessatetaan, koska - alun rankkuudesta huolimatta - tässäkin mennään helpoimman kautta. Vaippoja ei kulu enää juuri lainkaan, ja tyttö on osannut jo kauan käydä potalla. "Kun tämän hoitaa nyt, ei tarvitse huolehtia siitä myöhemmin" -periaatteella ei pääse paska kertymään, kirjaimellisesti sinne vaippaankaan. Kestovaipoista toki koituu myös "ylimääräistä tekemistä" pyykkäyksen ja tiheämmän vaihtovälin muodossa, mutta koska asia on itselleni tärkeä, sen tekeminen ei ole vastenmielistä. Ja toisaalta: jos olisin parempi äiti ja ihminen, meillä käytettäisiin kestovaippoja myös öisin. Alusta asti öisin on kuitenkin käytetty kertakäyttövaippoja, koska kestoissa imuteho ei vain riitä koko yötä, ja kun Pikkupöllö nukkuu muuten niin huonosti, että olen ollut koko vuoden jaksamisen äärirajoilla, niin omien yöunten maksimointi on sellainen asia, josta en tingi. Olkoon se sitten puhdasta itsekyyttä tai lapsen parhaan ajattelemista "levännyt äiti on kiva äiti" -mentaliteetilla, tässä ei ole mitään vaihtoehtoa, enkä suostu syyllistymään tästä. Mieluummin kertsit kuin äiti lataamolla. Vaikka minusta siis kestovaipat ovat ehdottomasti paras valinta (kaikilla muilla mittareilla kuin imuteholla, mistä selvitään tihentämällä vaihtoväliä), niin ei pakota pätkääkään, jos joku muu käyttää kertsejä. Siihen on varmasti syynsä, ja sillä tavalla elämää helpottamalla säästyy aikaa ja voimia johonkin muuhun. Samaten minun elämääni ei hetkauta mitenkään, jos joku toinen vessattaa lapsensa keskellä yötäkin. Hyvä heille, ei mitenkään pois itseltäni.
Nukkuminen: Pikkupöllö nukkuu edelleen äidin vieressä. Tähänkin voisi omaa uhrautuvaisuuttaan korostaen loruilla pitkät hippipätkät läheisyydestä ja lapsen henkisestä hyvinvoinnista (ja pohjimmiltani toki pidänkin sitä lapselle hyvänä, eihän typy muuten kainalossa nukkuisikaan, mutta ei tämä itselleni mikään uhraus ole), mutta myös tässä yksi painavimpia tekijöitä on äidin uni ja sitä kautta jaksaminen: on vain kaikista helpointa, kun lapsi nukkuu vieressä, eikä minun tarvitse nousta sängystä monta kertaa yössä. Toisilla lapsi nukkuu sikeimmin omassa sängyssä, joten mitä järkeä olisi pilata kaikkien yöunet nukkumalla väkisin perhepedissä?
Kantaminen/vaunut: Pitkät portaat, pitkä ja jyrkkä pihamäki, koira, syrjäseudun huonosti hoidetut tiet = kantoliina, koska niin on helpompaa. Toki arvostan kantoliinassa kaikkia erinomaisia hippiominaisuuksiakin, mutta meillä käytettäisiin liinaa joka tapauksessa, koska lapsi ei kerta kaikkiaan viihdy vaunuissa.
Ruoka: Tämä on itselleni tärkeä asia, jonka kohdalla olen valmis tekemään muutakin kuin helpoimman. Tässä ei siis todellakaan mennä helpoimman kautta, mutta ei myöskään yltiö-överisti itse kasvatettujen luomujuuresten höyrytyksellä (ja jos joku oikeasti jaksaa kasvattaa itse lapsen vihannekset, älköön nyt syyllistykö tuosta kommentista. Niin on taatusti lapselle parempi, mutta omalla kohdallani se on liikaa, enkä syyllisty tässä omasta lusmuilustani.). Aiheesta saisi kokonaisen romaanin, ja ehkä kirjoitan siitä myöhemmin enemmän, mutta summa summarum: kaikkien hyvien tekijöiden takia sormiruokaillen kotiruokaa.
Hyvä (hippi)äiti -pisteitä siis ropisee, mutta ei pelkästään "oikeista syistä" - lapsen Ehdottomaksi Parhaaksi (ja koska näin on nykyään tosi mageeta tehdä) -, eli miinusta varmaankin siitä, ja kuten sanoin, en koe olevani mikään paras äiti, joka on aina oikeassa. Nämä valinnat sopivat meille ja heijastavat meidän arvojamme ja elintapojamme. Joku toinen valitsee toisin, koska on eri elämäntilanteessa eri lapsen/lasten kanssa, ja niin pitääkin. Elämä on enemmän kuin osiensa summa, mutta totta munassa jokainen niistä osista vaikuttaa toisiinsa. Jos ei pidä ruoanlaitosta, purkkiruoka on helpompi vaihtoehto kuin hampaat irvessä keitosten pohjaan polttaminen. Jos rakastaa keittiössä puuhailua, miksi ei tekisi lapselle ruokaa itse, vaikka se viekin enemmän aikaa ja voimia kuin mikron plinkauttaminen? Harva asia on itseisarvoltaan niin mustavalkoisesti toista parempi, että sama sopii kaikille.
Vielä itse ydinaiheesta, syyllistämisestä/syyllistymisestä sen verran, että siinä on varmasti taustalla (niin kuin moni Lähiömutsille kommentoinut jo sanoikin) huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei itse yllä omiin ihanteisiinsa. Samaten - etenkin kirjoitettuna - tuntemattoman ihmisen puheesta (tekstistä) on todella vaikea hahmottaa sävyjä, ja kaikki tulkitaan omien arvolatausten ja kokemusten kautta. Tämäkin teksti on ihan hyvässä hengessä, korkeintaan hieman itseironisesti, kirjoitettu, mutta taatusti jonkun mielestä täyttä veettuilua. Itse en syyllisty muiden valinnoista mutta tunnen syyllisyyttä siitä, etten yllä äitinä parhaimpaani. Olen kyllä tarpeeksi hyvä äiti (Hei, se on vielä hengissä! Tuskin [kovin pahasti] traumatisoitunutkaan!) mutten paras, mitä voisin olla. Näplään kännykkää lapsen leikkien lomassa (koska oma aika, edes hetki, edes joskus, pliis), olen nälkäisenä ja väsyneenä kiukkuinen (loistoäitimateriaalia siis jo lähtökohtaisesti), meillä voisi joskus (ja tarkoitan "joskus") olla siistimpää... Mutta kuten sanottua, kukaan ei pysty kaikkeen. Jos meillä olisi siistimpää, meillä syötäisiin purkkiruokaa. Elämä on valintoja täynnä. Älkää nyt hyvät ihmiset tehkö elämästä turhaan yhtään vaikeampaa kuin mitä se on. Teette sen, minkä jaksatte ja koette tärkeimmäksi, ja lintsaatte siinä, mikä on raskainta ja turhinta. Mitä siitä, jos jollain toisella prioriteetit ovat toiset? Äitiydessä se ainoa oikeasti tärkeä asia on rakastaa lasta ja huolehtia hänen perustarpeistaan. Kaikki muu on sitten plussaa, tuleepa se kestovaippojen, ulkoleikkien, muskarin, vauvauinnin tai iltasatujen muodossa (Niin, meillä ei muuten ole harrastettu muskaria eikä vauvauintia, koska voimat ja aika eivät riitä. Tuskin kasvaa sivistymätöntä sohvaperunaa hänestä silti, toivon.). Antakee ny itellenny ja toisille vähän armoa.
(Otsakkeen viittauksen bongaamisesta viisi hevipistettä! Jos Stam1nan poijjaat eivät ole tuttuja, suosittelen tutustumaan.)
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Hajaantukaa! Täällä ei ole mitään nähtävää
Kas niin... "Jokunen" "pieni" hetki on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Tässä on tullut jo mietittyä, onko koko blogin pitämisessä mitään järkeä. Oma aika on niin kortilla, ettei edes suihkuun pääse (ja mistä lähtien henkilökohtaisen hygienian hoitaminen on ollut omaa aikaa, kysynpähän vaan?), niin ne vähät rauhalliset hetket haluaa käyttää johonkin muuhun kuin koneella istumiseen. Toisaalta valoisan ajan lisääntymisen ja kevään odottelun huomaa piristävän: takaraivossa muhii monen monta juttuaihetta, jotka olisi kiva saada valmiiksi. Jospa tämä tästä siis taas...
Vauvantahtisuudesta on jouduttu tinkimään sen verran, että Pikkupöllö on opetettu nyt nukahtamaan ilman rintaa. Maitoa juodaan kyllä edelleen ennen unille menoa ja öisin, mutta itse nukahtamishetki on nyt äidin jaksamisen takia alettu hoitaa vieressä pötköttämällä. Nyt Perusinsinööri voi hoitaa edes osan nukuttamisista ja alkuillan heräilyistä - halleluja! - eikä minun tarvitse päivystää jatkuvassa hälytysvalmiudessa joka pirun hetki. Että jos nyt sinne suihkuunkin vaikka pääsisi joskus.
Muuten väsymystila alkaa olla taas naurettavaa luokkaa. Kotihoidon tuella kun ei mitenkään juhlita, niin ollaan päädytty siihen, että teen osa-aikaisesti (lue: hyvin satunnaisesti ryppäinä, aina kerralla liikaa) töitä. Itselle luontevimmalta tuntuisi pitää lasta kauan kotona - jotenkin tuntuu, ettei näin pientä voi mitenkään laittaa vielä hoitoon (ja tämä siis puhtaasti oma tunne oman lapsen kohdalla, en todellakaan kritisoi millään lailla muiden päiväkotipäätöksiä!) - mutta ei ole kivaa elää "miehen siivelläkään" (eikä nyt mennä yhtään siihen, että kotona lapsen kanssa oleminen käy kyllä työstä) ja laskea joka pennosta. Eli illat/yöt on nyt tällä hetkellä pyhitetty paniikinomaiselle työtahdille. Suihkuun sitten ehkä ensi kuussa.
P.S. Sitä luulisi, että kaikki tämä lapsen ympäriinsä kanniskelu (niin, en kai unohtanut valittaa, että lapsella on vaihteeksi "en viihdy yhtään lattialla" -kausi?) palkittaisiin upeilla käsivarsilla, vaan ei. Toisia on siunattu solakoilla hauiksilla, toiset ovat näköjään luonnostaan ja pysyvästi tanakan täti-ihmisen ja karvattoman simpanssin risteymiä.
Vauvantahtisuudesta on jouduttu tinkimään sen verran, että Pikkupöllö on opetettu nyt nukahtamaan ilman rintaa. Maitoa juodaan kyllä edelleen ennen unille menoa ja öisin, mutta itse nukahtamishetki on nyt äidin jaksamisen takia alettu hoitaa vieressä pötköttämällä. Nyt Perusinsinööri voi hoitaa edes osan nukuttamisista ja alkuillan heräilyistä - halleluja! - eikä minun tarvitse päivystää jatkuvassa hälytysvalmiudessa joka pirun hetki. Että jos nyt sinne suihkuunkin vaikka pääsisi joskus.
Muuten väsymystila alkaa olla taas naurettavaa luokkaa. Kotihoidon tuella kun ei mitenkään juhlita, niin ollaan päädytty siihen, että teen osa-aikaisesti (lue: hyvin satunnaisesti ryppäinä, aina kerralla liikaa) töitä. Itselle luontevimmalta tuntuisi pitää lasta kauan kotona - jotenkin tuntuu, ettei näin pientä voi mitenkään laittaa vielä hoitoon (ja tämä siis puhtaasti oma tunne oman lapsen kohdalla, en todellakaan kritisoi millään lailla muiden päiväkotipäätöksiä!) - mutta ei ole kivaa elää "miehen siivelläkään" (eikä nyt mennä yhtään siihen, että kotona lapsen kanssa oleminen käy kyllä työstä) ja laskea joka pennosta. Eli illat/yöt on nyt tällä hetkellä pyhitetty paniikinomaiselle työtahdille. Suihkuun sitten ehkä ensi kuussa.
P.S. Sitä luulisi, että kaikki tämä lapsen ympäriinsä kanniskelu (niin, en kai unohtanut valittaa, että lapsella on vaihteeksi "en viihdy yhtään lattialla" -kausi?) palkittaisiin upeilla käsivarsilla, vaan ei. Toisia on siunattu solakoilla hauiksilla, toiset ovat näköjään luonnostaan ja pysyvästi tanakan täti-ihmisen ja karvattoman simpanssin risteymiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)