Peruspaisti

Kirpakan pikkupakkasen kuuraaman aurinkoisen myöhäissyys-/alkutalvipäivän kunniaksi tässä tulee säähän sopiva sormiruokaresepti, olkaatten hyvät! Olkoon se arjenhelpotushengen mukaisesti nopeatekoinen, vaikka kypsyykin uunissa pitkään.

700 g karjalanpaistilihaa (korvatkaa osa riistalla, jos saatte jostain käsiinne)
kaksi isoa sipulia
kaksi valkosipulinkynttä
16 mustapippuria
4 laakerinlehteä
(suolaa, soijakastiketta)

vettä

porkkanaa*
palsternakkaa*
(lanttua* vain aikuisten pataan, jos haluaa välttää lapsella nitraattia)
juurisellerin mötikkä*

perunaa**
bataattia**

Meillä tehdään kerralla kaksi pataa: toiseen aikuisille suolainen versio ja toiseen Pikkupöllölle suolatonta tavaraa. Toki voi yhtä hyvin tehdä yhden suolattoman, johon laittaa tavaraa puolet vähemmän. Tässä ohjeessa siis kumpaankin pataan tulee 350 g lihaa, sipuli, valkosipulinkynsi, 8 pippuria ja 2 laakerinlehteä.

Lihat lätkitään padan pohjalle ja makua antamaan lisätään kuorittu ja puolitettu sipuli, kuorittu ja kärjestä ristiviilletty valkosipuli, mustapippurit ja laakerinlehdet (sekä aikuisille suolaa ja loraus soijakastiketta). Vettä reilusti päälle; sen verran, että myöhemmin mahtuu lisäämään juurekset aiheuttamatta uunin pohjalle tulvaa. Isketään kansi päälle ja pata 200-asteiseen uuniin. Antaa tuhista pari tuntia, jopa lähemmäs kolme, jos siltä tuntuu. Tämä ruoka ei uunissa huonone! Lämpöä voi pudottaa jonnekin 150 asteeseen, kunhan muhiminen on päässyt käyntiin.

Reilu tunti ennen ruoka-aikaa lisätään pataan reiluiksi sormiruokalohkoiksi jätetyt juurekset ja annetaan muhia pehmeäksi. Tässä vaiheessa kannattaa hilata lämpöä taas aluksi 200 asteeseen, jos on sitä välillä laskenut.

Vajaa tunti ennen ruoka-aikaa lisätään lohkotut perunat ja bataatit. Jos sattuu omistamaan ison padan, perunat ja bataatit voi toki lisätä liemeen ottamaan/antamaan makua (tässä tapauksessa bataatit myöhemmin, jotteivät keity mössöksi), mutta meillä on tehty pellillä kuorellisia lohkopottuja ja -bataatteja, jotka sopivat sormiruokailijan kouraan - sisus pehmenee ihanasti ja pinta jää sen verran rapeaksi, että lohko pysyy kasassa. Oppii lapsi arvostamaan kato ruuassa eri tekstuurejakin. Sitä paitsi kuoret ovat terveellisiäkin! ;)

Valmista on, kun juureksiin saa tökättyä haarukan. Oman maun ja lapsen ruokailutaitojen mukaan voi jättää napakammaksi tai lähesmuhjuksi; lihan pitäisi joka tapauksessa tässä vaiheessa olla helposti lohkeilevaa. Jos ei harrasta sormiruokailua, niin tästä saa helposti tehtyä lapselle kotikutoista sosettakin: vetelee vain lihan haarukalla irtonaiseksi suiluksi ja mössää juuresten kanssa sekaisin. Tadaa!

Tästä satsista riittää meillä iltaruuaksi ja seuraavan päivän lounaaksi ja jää koirallekin lihansa lisäkkeeksi bataattia ja juureksia. Ja nyt seuraa se ihanin juttu: liemi talteen! Yleensä karjalan- yms. paistien perusohjeissa neuvotaan lisäämään vettä vain sen verran, että lihat peittyvät, eikä liemeen tule kuin pippuri ja suola. Kun käyttää vettä reilummin ja lisää mukaan makua antavia juureksia, yli jää pirun hyvää lihalientä. Meidän padoista pakkaseen jää lientä kaksi rasiaa suolatonta ja kaksi suolaista - seuraavaan reseptiin sitten vinkki siitä, mihin sellainen sopii työntää.

*Näitä voi lisätä ihan sen mukaan, kuinka paljon pata ja napa vetää. Mitä enempi, sitä parempi maku.

** Uunilohkojen tilalle voi hyvin vääntää perusmuusin tai tavallisia keitettyjä perunoita, tai mikä jottei ihan mitä tahansa lisäkettä. Itsellä paistin kylkeen vain jotenkin kuuluu pottu.

Sormiruokailun uudet tuulet

Valehtelisin törkeästi, jos väittäisin, että Pikkupöllö on koskaan erityisen siististi sormisapuskoinut, mutta nyt on päästy sotkussa aivan uudelle asteelle! Uusinta uutta safkailun kiehtovassa maailmassa on napata nyrkin täydeltä tavaraa ja hieroa se korvan taakse elegantilla liikkeellä, molempi parempi eli mielellään kaksin käsin. Bonuspalleroita mustikasta ja tomaattikastikkeesta.

Meillä aloitettiin sormiruokakokeilut kurkkulohkoilla, kun Pikkupöllö oli noin 5,5-kuinen, ja annettiin heti kaikkea tarjolle (poislukien suola, maitotuotteet, tukehtumisvaaran aiheuttavat ruuat, neuvolan kieltolistalla olevat jne.). Tyttö on ollut koko reilun kolmikuisen ruokailijanuransa ajan todella kiinnostunut ruoasta ja maistellut kaikkea eteensä saamaa ennakkoluulottomasti, ja syöty on vaikka sun mitä - välillä vaihtelevalla menestyksellä - alusta asti kuitenkin mahdollisimman pitkälti samaa ruokaa koko porukka. Emme ole tiukimman linjan sormiruokailijoita, jotka eivät siis puutu lapsen syömiseen mitenkään, vaan autamme joskus lusikoimisessa. Typy kyllä osaa sen jo, mutta läästii mieluummin kaikkea käsin ja sormin. Pinsettiotekin löytyi jo aikaa sitten, mutta sipertäminen ei jaksa innostaa, vaan tyttö rouhii mieluummin suuhunsa reiluja kouralohkoja. Selvästi isäänsä tullut suurten linjojen vetäjä; äiti taitaa olla tämän perheen ainoa (neuroottinen, kröhöm) yksityiskohtiin keskittyjä.

Sormiruokailun (ts. lapsen syöttämisen/syömisen ylipäänsä) huonoja puolia on siitä syntyvä sotku. Pupunaattori oppi nopeasti - lattiaan roiskahtavan puklunlätsähdyksen ehdollistamana, no doubt * - etsimään optimaalisen päivystyspaikan keittiönpöydän vierestä heti, kun ruokalappua aletaan kaivaa esiin. Eipähän juuri tarvitse lattiaa siivoilla ruuan jälkeen... Pöytää joutuu kyllä edelleenkin pyyhkimään, koska Pikkupöllön mielestä ruoka kuuluu kerätä aina lautaselta kasaksi pöydälle (josta sitä voi nokkia suoraan suuhunsa), mutta ihan kuin pahin sottaus alkaisi muuten olla ohi (korvantaustojen tuhruja lukuun ottamatta).

Meillä kävi viikonloppuna vieraita, ja lapsi viihtyi kolmen (3) ruokalajin aterian ajan erinomaisesti (!) mukana. Vaikka välillä on turhauttanut miettiä ja kokata monipuolisia, suolattomia (lue: mauttomia, piipittää hän tuohtuneena) ja maidottomia (lue: juustottomia, niisk) ruokia, joista osa on päätynyt lattian kautta koiran kitaan lapsen tuskin edes maistettua mitään, nyt alkaa tuntua siltä, että kannatti. Lasta ei tarvitse viihdyttää tai leikittää ruuan aikana, vaan hän syö aina muiden mukana ja osallistuu seurusteluun - pyhitämme yhteiset ateriat yhdessäololle, mistä toivon mukaan tulee perheelle pysyvä perinne. Jos tällä muutaman kuukauden "ylimääräisellä" säätämisellä (Kyllä, aivan taatusti olisi selvinnyt helpommalla, kun olisi naksauttanut vain valmisruokapurkin auki tai edes lusikoinut itsetehdyt soseet suoraan pikkusuuhun. Tässä oli ihan tosissaan tekemistä.) on saatu lapsi suhtautumaan ruokaan osana yhteistä arkea, ei mennyt tuskailu hukkaan. Nirsoilua ja ruokaraivareita odotellessa... Tai ihan oikeasti odotan kyllä suolan ja maitotuotteiden mukaan ottamista, jos rehellisiä ollaan.

* Alkoi olla jo suhteellisen koomista, millä vauhdilla se rynni jalat sutien lätäkölle toiselta puolen taloa! Onneksi puklailu alkaa olla ohi, niin ei kolhi reppana itseään enää mutkissa seiniin...

Syksyn satoa, osa 2

Tänään oli myöhäissyksyn kauneimpia päiviä; nurmi on kuurassa, pikkulinnut tyhjentävät sirkuttaen lintulautaa, aurinko paistaa, kulottuneet heinät heiluvat tuulessa.

Lapsi sanoi tänään äiti.

Kaikesta väsymyksestä huolimatta tästä syksystä taisi sittenkin jäädä ihan hyvä fiilis.

Syksyn satoa

(Ähäkutti, ei marjan marjaa tai sienen sientä! Tai no, toki pakastimessa, muttei tässä tekstissä.)
 
Ensilumi oli ja meni, ja syksy on päättänyt vilauttaa taas masentavaa puoltaan - sataa, tihkuttaa, losottaa; tuulee; on koleaa, märkää, kylmää, pimeää ja ankeaa; myrskytuuli vei ruskalehdet mennessään ja teki kaikesta tasaisen ruskeanharmaata. Räntää, loskaa ja jäisiä teitä odotellessa...

Kaupungissa syksy on jotenkin niin mitäänsanomaton: samaa betonia ja asfalttia kuin muulloinkin, mutta jatkuvasti märkänä. Maalla luonnon kiertokulkuun voi uppoutua ihan eri tavalla, ja vuodenaikojen vaihtelusta saa parhaat palat jo omassa pihassa. Tämä syksy meni kuitenkin jotenkin ohi näyttämättä niitä kauneimpia puoliaan. Loppukesästä sitä aina alkaa odottaa hämärtyvään iltaan syttyviä ulkovaloja, kynttilöitä ja takkatulta, sohvalle vilttiin kapaloitumista (ei pidä unohtaa suklaata, punaviiniä, paksua kirjaa, musiikkia joka viettelee sielun, syksyistä sapuskaa ja/tai hömppäleffaa ja/tai näiden monipuolista yhdistelmää!), syksyistä sapuskaa (miten niin elämä pyörii nykyään aika lailla ruoan ympärillä?), rauhallisia kävelyjä lehtien kieppuessa jaloissa, sitä kirpeän raikasta tuoksua joka tuntuu vain syysaamuna, kaiken nielaisevaa pimeyttä joka tuntuu niin lohdulliselta kesän paahteen jälkeen... Nyt niistä ei ehtinyt nauttia yhtään, ja ihan kohta on jo joulu!

Meillä syksy on kulunut pitkälti lapsen perässä juostessa. Pikkupöllö on kohta yhdeksänkuinen, ja vauhtia riittää. Aika menee arjen pyörittämiseen ja vakavien kopsujen estämiseen (lataa siinä tiskikonetta, kun toinen roikkuu lahkeessa, syöttötuolissa, koirassa tai sitterissä, ja koko ajan tuuskahtamaisillaan nokalleen). Tyttö päätti viikonloppuna vaihtaa turhan helpoksi käyneen olohuoneen pöydän vähän haastavampaan kiipeilykohteeseen, keittiöjakkaraan. Äitiä pelottaa nyt koko ajan, että kohta sattuu pahasti. Työrintamallakin kuohuu, ja öistä on tullut hampaiden kasvattelun myötä katkonaisia. Tästä syksystä on jäänyt käteen stressiä, unenpuutetta, väsymystä, uupumusta, rahahuolia ja kiirettä. Jokohan kohta helpottaa?

Tältäkö tuntuu olla mies?

Siskot, taistelutoverit. Pitkällisen soluttautumisen jälkeen minulle on selvinnyt, miltä tuntuu olla mies.

Normaalitilassa olevasta miehestä tuntuu äidiltä, jolla on 8-kuinen, vauhtia täynnä oleva, (myös öisin) imetetty tyttö ja ihan pirusti univelkaa. Nyt on päästy miehisen olemisen ytimeen!

Meillä on naureskeltu toistemme eroille; pari arjessa selvimmin näkyvää ovat miehen tapa unohtaa valot ihan aina päälle (jos en paremmin tietäisi, niin voisin kuvitella, että se veettuillessaan kävisi räpsimässä niitä selän takana tahallaan päälle - itsehän neuroottisuuden malliesimerkkinä panen. valot. aina. päältä. kun. lähden. huoneesta. Piste.) ja hänen ilmiömäinen kykynsä olla enää näkemättä yhden ainutta tavaraa, joka kerran näpeistä irtoaa. Kun sukan ja sormien yhteys katoaa, sukka lakkaa olemasta. Sitä ei enää ole. Eikä sanomalehtipinoja, tyhjiä tölkkejä, likaisia lautasia, vesimukeja, kahvikuppeja, vaateläjiä, latureita, lista jatkuu, loputtomiin. Sitten niitä etsitään kissojen ja koirien kanssa, kun ei ole hajuakaan, minne ne tuli tiputettua. (Itsehän toteutan fanaattisesti mottoa paikka kaikelle ja kaikki paikalleen. Kysykää vaikka mieheltä. Mutta tiedänpähän AINA, mistä mikäkin tavara löytyy! Tässä taloudessa päästään sitten toteuttamaan kliseistä "kysy äidiltä" -tematiikkaa.)

Mutta nyt sitä on löydetty tästäkin naisesta ihan uusi maskuliininen ulottuvuus. Nyt, kun rouva on niin väsynyt että kävelee pitkin seiniä, alkavat tavarat unohtua. Kas, kantoliina jäi kodinhoitohuoneeseen, kun lenkin jälkeen käytiin suoraan potalla, vaikka sen paikka on makuuhuoneen naulakossa. Oho, lautanen (ja puoliksi syöty lounas) unohtui pöydälle, kun piti juosta Pikkupöllön perässä olohuoneeseen, jottei muksu pöydällä vuorikiipeillessään syöksy lattiaan otsalohko edellä. Missäs ne kynsisakset olivatkaan? Aha, pipokin unohtui lähtötohinassa...

Positiivista tässä on se, että nyt on todistettu naisväen olevan kehityksessä noin kahdeksan unikidutuskuukautta miehiä edellä (ja toisaalta negatiivista se, että eihän niiltä ressukoilta viitsi enää mitään vaatia), mutta muuten tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta. Äsken oli unohtua valot päälle, kun lähdin suihkuun. Raportoin taas, kun saan itseni koottua henkisesti.

Miten niin muka pätkii?

Niin, ihan kuin olisi jotenkin muistissa jotain vikaa nykyään... Onneksi kohta ei enää muista, miten paljon parempi muisti aiemmin oli.

...koko edellisen papupatajutun ideahan oli kummastella sitä, miten omituisesti antiikinaikaisten modeemien (Muistattekos ne? Niitten laulua sitä kuunneltiin monet nörväyksentäyteiset tovit.) särinää-kirkunaa-soittoääntä Pikkupöllön yksi ääntely muistuttaa. No, sinne meni modeemiton bloggaus menojaan, mutta lasta saa vapaasti tulla lainaamaan, jos haluaa nostalgianhuuruisen matkan menneeseen.

Muistin pätkimisen lisäksi pätkii ihan kohta myös järki: lupauduin sitten - I kid thee not! - tekemään pari työhommaa. Nyt kun on ensin suihkittu teknisen tuen kanssa kaksi päivää sähköpostisotaa temppuilevan ja pätkivän softan takia, voidaan keskittyä tekemään viikon työt viidessä päivässä. Nettikin muuten pätkii. Freelancer ei osaa (voi) sanoa ei, mutta pitänee yrittää opetella seuraavaksi kieltäytymisen jalo taito. Kunhan ensin tästä selvitään jotenkin hengissä. On aikamoista juhlaa istahtaa koneelle kakkostyöpäivän pariin 13 - 15 tunnin tauottoman (Niin, muistinko kertoa, ettei Pikkupöllö nuku päiväunia?) lapsenhoitotyöpäivän jälkeen. Paitsi että eihän tämä mitään työtä ole! Veronmaksajien piikkiin kotona lorvimista, niin.

Nyt jo väsyttää niin paljon, että tekisi mieli vain itkeä, mutta jospa sitä ensin vääntäisi muutaman tunnin työ- ja kotitöitä. Jos sitten vaikka ei enää jaksaisi edes itkeä.

Papupata pulputtaa

Tiesinhän minä, että vauvat ovat pieninäkin yksilöitä, mutta nyt sen vasta tajuaa: nämä ovat ihan omia persooniaan.

Pikkupöllö on varsin verbaalinen lapsi. Hän kiljuu, hihkuu, hööhäilee, kihertää, putputtaa, kikattaa, nauraa, mölisee, päpättää, mummailee, murisee ja murmattaa, huhuilee, ähkii, kähisee, kujertaa ja kurnuttaa. Pulputusta kuuluu pitkin päivää hurjina sarjoina. Välillä ollaan ihan hissun kissun ja keskitytään tutkimaan jotain (kiellettyä). Uusin riemunkiljahduksia aikaan saava harrastus on lattiasurffaus. Neiti nappaa tiukan otteen tuolista ja nykyttää sen avulla pepullaan pitkin lattiaa. Välillä pitää pysähtyä nauraa hekottamaan, ja sitten mennään taas. Jos ei surffata, niin pieniä esineitä sihkutetaan lattiaa vasten ja isoja rynkytetään. Näin meillä.

Päivän kiehtova leikki:

Lapsi: vetää liinan sohvapöydältä.
Koira: alkaa jyrsiä liinan reunaa.
Äiti: kieltää, ottaa liinan koiran suusta ja nostaa sen (liinan, ei koiran) pöydälle.

Rinse and repeat, kunnes järki häviää.

Aivotahma

Itsehän en ole ikinä mikään alberteinstein ollut, mutta kyllä ei ole naurettavuuksien raja kaukana tämä nykyisen tyhmyyden määrässä. Logiikka, muisti, järkeily, kuullun ja luetun ymmärtäminen, keskittymiskyky, ymmärrettävyys, haloo?! PÄTKII!

Evoluutio hei, eikö sekä lajin että yksilön selviytymisen kannalta olisi parempi, jos äitiys ei alentaisi älyllistä kehitystä dramaattisen laskujohteisesti jälkeläisen tasolle?

Kun aivokapasiteetti on auttamattomasti valunut unenpuutteen seuloittaman psyyken lävitse henkisen osaamisen pohjamutiin, ei auta kuin hyväksyä, että tällä hetkellä on turha yrittää mitään tiskikoneen käynnistämistä vaativampaa, ja toivoa, ettei alennustila ole pysyvä.

Äitinä joutuu multitaskittamaan joka hetki, että arki pyörisi edes jotenkin. Aika paljon voi omista siisteysstandardeistaan (tilapäisesti... Ei meillä loppuelämää tältä näytä, ihan varmasti. Aika varmasti. Toivottavasti...) tinkiä, mutta kyllä lapsella olisi ihan mukava olla suunnilleen puhdasta ja kuivaa päällä ja jotain syötävää, nyt kun kitaan ui muutakin kuin rintarauhanen. Jos ei ole aikaa, rahaa ja kiinnostusta ostaa lapselle jokaisen käyttökerran jälkeen uusia vaatteita, pyykkikone saa luvan laulaa, ja jos ei kelpuuta valmissoseita, on vain jaksettava kokata jotain itse - ja miettiä, mitä tänään syötäisiin. Viidesti. Pyykkäys, vaipanvaihto/vessatus, maitotankkaus ja ruokahuolto ostoslistoineen, kauppareissuineen, kokkailuineen ja jälkisiivouksineen sekä kaikkien näiden suunnittelu ja lykkäämisen maksimointi nielee leijonanosan joka päivästä. Samalla saa vahtia lasta haukkana: liikkuuko se, minne se menee, mitä vaarallista siellä on, kaatuuko se, mitä se työntää suuhun, missä koira, mitä helvettiä sillä on suussa, mitäs tänään pitikään syödä ja muistiko kukaan laittaa sitä viimeksi ostoslistalle, paljonko kello ja oliko lapsen viimeinen puolipuhdas yökkäri vielä käyttökelpoinen vai pitääkö tänään vielä pyykätä, puhtaita kattiloita ei muuten ole ja ruoan piti olla uunissa puoli tuntia sitten, eikä muuten ehditty syödä välipalaakaan. Mitä se työntää suuhun? Miten se tuonne jo kiipesi herrajumala älä siitä vedä!

Koko ajan on tehtävä tai vähintään mietittävä / yritettävä muistaa tehdä viittä eri asiaa, joista jokainen jää aivan taatusti kesken. Uudelleen aloittamiseen tuhrautuu järjettömästi energiaa ja kuluu armottoman monta surullisenkuuluisan surkeaa aivokapasiteettiprosenttia. Jos joskus edes saisi nukkua kerralla yli kaksi tuntia... Olo on jatkuvasti kestokrapulainen tai pökkelöpöhnäinen, tai mikä mukavinta, näiden yhdistelmä. Ajatus katkeaa kesken puheen, eikä ole enää haisuakaan siitä, mistä oli puhe. Olinko sanomassa jotain?

Pikkupöllö ja perhe

Koska mikään ei ole niin ihanaa kuin lukea hehkutusta toisten lasten ainutlaatuisuudesta, täältä pesee meidänkin laumasta. Disclaimer: ei sisällä hehkutusta, älkää pettykö. Äiti on tänään analyyttisellä tuulella. (Äiti on flunssassa, pahasti univajeinen ja kiukkuinen, ja tyttö on puskenut puolitoista viikkoa hampaita. Monikossa. Lapsi on edelleen maailman rakkain, suloisin ja tärkein, mutta äiti on loman tarpeessa. Tai edes unen.)

Pikkupöllö tupsahti (lue: äkistettiin) maailmaan tammikuun lopulla päivää ennen laskettua aikaa talven komeimpien paukkupakkasten aikaan. Neiti on valloittavan aurinkoisesta luonteestaan ja sydämensulattavasta hymystään huolimatta kohtalaisen vaativa helppo lapsi: ei sairastele, on iloinen, on perinyt isänsä ennätysmäisen ruokahalun ja kehittyy hienosti, mutta ei toisaalta viihdy kuin sylissä/liinassa eikä nuku päivisin juuri lainkaan. Nyt kun typy ryömii, konttaa, nousee istumaan ja opettelee jo seisomaan nousemistakin, hän viihtyy jonkin verran omissa oloissaankin ja äiti saa välillä hengähtää 15-tuntisen työpäivänsä aikana - tai juosta perässä koppaamassa kaatuilijaa kiinni ja nostelemassa  maailmanmatkaajaa pois koiran vesikupilta tai johtohelveteistä (niin, sitä babyprooffaustakin vois joskus tehdä). Pikkupöllö tykkää ihmetellä maailmaa kantoliinan kätköistä; pää vain pyörii puolelta toiselle, jotta mitään ei jää näkemättä, ja povarista kuuluu huhuilu, mistä lempinimikin sai alkunsa. Tällä hetkellä ihan parasta on vesimeloni, kurkistus- ja moikkailuleikki sekä koiran puruluut.

Pikkupöllön paras kaveri on Pupunaattori, pupunkeruukone eli mister Mahtiklyyvari, pian 1,5-vuotias beagle, jolla riittää tarmoa ja tahtoa mutta myös lempeyttä ja rauhallisuutta - luulisi vähän ärsyttävän, kun yhdeksän kilon pötkylä kamuaa päälle tai tunkee sormensa silmään, mutta mitäpä pienistä. Pikkuiset köllivät usein lattialla vierekkäin ja pitävät toisilleen seuraa, kun äiti juo (yrittää juoda) kahvikupposellisen. (Niin, huono äiti. Miten se nyt silleen, ei halua olla lapsensa kyljessä joka hetki.)

Pikkupöllön iskä on Perusinsinööri, joka on perustavanlaatuisen insinööriyden poislukien ihan mukava mies (sisäpiirin vitsi, antakaa anteeksi). Humanisti-Hippiäisen kaikki luonnonmukaisuudet ja idealismin helmet eivät ihan tunnu aina uppoavan, mutta pikkuhiljaa yhteiset uomat löytyvät näissä uusissakin arjen karikoissa. Vaikka näkemyseroja meillä onkin (välillä tuntuu, että asiaan kuin asiaan), niin painavimmat perusarvot ovat kuitenkin samat ja perhe molemmille tärkeintä.

Vielä keskeneräinen kotipesä sijaitsee pienen kylän laitamilla ja metsän reunassa, tarpeeksi kaukana kaupungin hälinästä mutta ei liian syrjässäkään. Ensi kesään mennessä jos tulisi pääpiirteittäin valmista, niin saataisi viettää välillä sitä paljon mainostettua perhe-elämääkin...

Aidan tällä puolen on vihreä(hkö)ä

Näin kellertyvän, rusehtuvan, punertuvan ja harmaantuvan syksyn ja äskettäin seurastamme poistuneen, surullisen lyhyen kesän (nyyh!) tasapainoksi on hyvä ajatella vihreästi! Meillä on pikkuhiljaa ajauduttu aina vain vihreämpään suuntaan, osin tietoisesti ja osin sen kummemmin ajattelematta. Pikkupöllön tulon myötä sitä on tullut mietittyä kaikenlaista uuttakin, johon ei ole aiemmin tarvinnut perehtyä (kuka lapseton muka tietää viidestä miljardista erilaisesta kestovaipasta, mitähäh?).

Lisäaineet on karsittu ruoasta täysin jo aikaisemmin - vielä ei olla ihan fanaattisissa mittasuhteissa, mutta arkiruoka pyörii kyllä mausta, hinnasta ja helppoudesta tinkimättä puhtaasti nollalinjalla [tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että muutama kauppareissu venyi ihan kiitettävästi, kun seisoi lukemassa joka ikisen pakkauksen tuoteselosteen. Nyt on helppo napsia vakiopaketit kärreihin; ehkä "normikauppareissua" nopeampaakin.] - ja nyt kun Pikkupöllö lappaa ruokaa kaksin käsin suunsa summittaiseen suuntaan ja jopa suuhun astikin, pyrin panostamaan vielä enemmän luomuunkin. Turhia kemikaaleja välttelen myös kaikessa mahdollisessa, jopa hiusväreissä. Tämä reuhka kun on kampaajan mukaan väriltään nyt sitä kaikkein halutuinta luonnollista blondia; kiva olla (kerrankin...) muodikkuuden edelläkävijä! P.S. Ei ole ikävä juurikasvua, Nimim. Teini-iän värjäyskierrehelvetti.

Rivien välistä on siis varmaan saanut pääteltyä kestovaipat, kantoliinat ja sormiruokailun, jos on jaksanut kaikki monet, monet blogaukseni lukea. Tämän lisäksi meillä hippeillään perhepedissä ja vessahätäviestinnällä, ja ei, kyllä ei ole kaikki tämä pelkkää äidin epäitsekkyyttä ja uhrautuvaisuutta ja lapsen parhaan ajattelemista, vaikka olisikin niin hienoa vaatimattomana marttyyrinä heittää sivulauseeseen, miten on vauvan tulon jälkeen joutunut raatamaan kynnet verillä, jotta lapsi varmasti saa Vain Kaikkein Parasta (...not, kyllä saa ja pitää olla äidillä oma elämä, johon sisältyy lapsenhoidon lisäksi mm. suklaansyöntiä ja perusteetonta lorvimista), joka tietysti on myös Se Ainoa Oikea Vaihtoehto (...NOT, kukin taaplaa tyylillään. En ihan jaksa ymmärtää niitä mutseja, joiden tärkein elämäntehtävä on osoittaa kaikkien muiden virheet ja viat.). Perhepedissä esimerkiksi yksi raskaasti painava puoltotekijä on Pikkupöllön yönälkä. En vain jaksa kiusata itseäni toistuvilla heräämisillä sekä lapsen nostelulla ja uudelleen nukkuttamisella, kun homma hoituu helposti puoliunessakin, kainalonyytin tuhistessa heräämättä. Kestovaippojen lisäksi meillä myös käytetään reissuilla ja öisin kertakäyttövaippoja, käytännöllisyyden ja äidin yöunien maksimoimisen vuoksi. Tässä voisi toki toisaalta korostaa, että äidin nukkumisen huomioiminen on vain Lapsen Parhaan Ajattelemista eikä mitään itsekkyyttä, koska äiti on alle kahdeksan tunnin yöunien ansiosta ihmisraunio, -hirviö ja -vihaaja - loisteliasta äitimateriaalia siis, kun otetaan huomioon vauvojen tunnettu tapa nukkua yöt sikeästi ja heräilemättä kellon ympäri ja viidet pitkät päiväunet päälle. [Pikkupöllö ei muuten nuku päikkäreitä. Karma kostaa! Olin itse kuulemma uneton lapsi, minkä äitini ilmoitti suhteellisen vahingoniloisen kuuloisena. Liekö ollut huono päivä hällä?]

Vessahätäviestintä on osittain lapsen tarpeiden ja oikeuksien kunnioittamista, osittain tässäkin käytännön arjen helpottamista. Kyllä on kuulkaa eri meininki pestä pelkkiä pikkupissavaippoja köntsä- ja ruikulisotkujen sijaan, ja pottailukin alkoi kuuden kuukauden loppupuolella, kun Pikkupöllö alkoi osata (tuettuna) istumisen. Aiheesta löytyy kattavasti lisää tietoa ja vinkkejä Kiintymysvanhemmuusperheiden yhdistyksen sivuilta - toki vastaan mielelläni kysymyksiin tässäkin tai sähköpostilla, jos joku innostuu. Mistäpä sitä äidit keskenään juttelisivat, jos eivät lastensa eritteistä!

Ekoperheeksi meitä on muutenkaan turha haukkua/kehua, kun syrjäisen sijainnin takia käytössä on kaksi autoa. Toinen seisoo kyllä lähinnä pihassa (ja ihan kohta [Aika on erityisen suhteetonta raksaprojektin aikana: tässä tapauksessa "ihan kohta" tarkoittanee "hyvällä tuurilla ennen joulua, jos planeetat linjautuvat ja keijupöly saa kipsilevyt lentämään seinille itsekseen.] autotallissa!) siltä varalta, että lapselle sattuu kesken päivän jotain, mutta kuitenkin. Ihan ei päästä innokkaimpien julkisten käyttäjien ja lähiliikennesuhaajien seuraan... Perheen kauniimpi aikuispuolisko Perusinsinööri [Onko kukaan muuten huomannut, että kaikilla on sympaattiset ja nokkelat lempinimet kaikille blogissa esiintyville tyypeille? Ryhmäpaine kunniaan ja omia rustaamaan!] on muutenkin - ihan vain periaatteesta, useimmiten, mokomakin pirulainen - antiviherpiiperön ruumiillistuma eikä niele kakomatta ihan mitä tahansa Hippiäisen hippihuuhaata [Tästä epäilemättä lisää avautumista jossain vaiheessa: tohtorintutkinto aiheesta humanistin ja insinöörin yhteiselon ongelmallisuus, psykologiset yhteensopimattomuustekijät]. Ekologisista vedoista parhaimpiin kuuluva kasvissyönti jää myös meiltä väliin juurikin Perusinsinöörin pesun-, nalkutuksen- ja perustelunkestävän lihansyöjämentaliteetin takia. On meillä sentään edes kasvispainotteinen ruokavalio.

Loppuun täysin asiaan liittymätön huomio: lauserakenteiden monimutkaisuus on suoraan verrannollinen suonissa virtaavan kofeiinin määrään. Lisää kahvia! [P.S.2: Tosihippi hauduttaisi vihreää teetä. On kaapissa sitäkin, mutta äitiytyneen empiirinen havainto on, että kahvitta ei pärjää. Yritetty on.]